Kolme (tai ainakin kaksi ja puoli) suomalaista elokuvaa Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalien kilpasarjassa

behindthescenes_web_004

Rakastan Annaa -elokuvan ohjaaja Joonas Rutanen ja toinen pääosan esittäjä Anna Kare.

Teksti: Jussi Karjalainen

Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalien kilpasarjaan Ranskaan filminsä saaneet uuden sukupolven ohjaajat kertovat työstään. Festivaali järjestetään 3.–11. helmikuuta 2017.

Joonas Rutanen: Rakastan Annaa (2016)

Turun Taideakatemiasta valmistuneen Joonas Rutasen (synt. 1981) varhaisnuoruuden intiimikuvaus Rakastan Annaa (11 min.) on kolmas osa hänen itsenäisten lyhytelokuvien sarjaansa ensikokemuksista.

13-vuotias Santeri (Sebastian Ruotanen) menee tapaamaan kaveriaan Annaa (Anna Kare) nykaikaiselle karjatilalle. ”Karjatila on vihonviimeinen paikka, minne teini-ikäinen poika kannattaisi viedä treffeille”, Rutanen sanoo.

Elokuva tavoittaa hienovaraisesti mutta leikillisesti nuorten ensimmäiset sukupuoliset kosketukset – ja vaiheeseen kuuluvan ”tasapainottelun hajujen ja eritteiden kanssa”.

Sarjan ensimmäinen Näe minut (2011) oli opiskelijatyö, jonka jälkeen Rutanen löysi tuottajakseen Klaus Härön Miekkailijasta tunnetun Making Movies -yhtiön. Linnanmäen huvipuistoon sijoittuva Huulilla (2013) sai Kettu-palkinnon ja on kiertänyt maailmalla taajaan.

”Brestin festivaalilla Rakastan Annaa -elokuvan katsojat olivat yläasteikäisiä ja vastaanotto oli huikea. Minulla oli joka päivä useita tapaamisia luokkien kanssa.”

behindthescenes_web_008

Santeria esittävä Sebastian Ruotanen ja ohjaaja Joonas Rutanen: ”Karjatila on vihonviimeinen paikka, minne teini-ikäinen poika kannattaa viedä treffeille.”

Rakastan Annaan olen halunnut kirjoittaa selkeän seksuaalisen viestin. Nordisk Panoraman programmeri korosti, että vaikka hän on nähnyt paljon elokuvia nuorten seksuaalisuudesta, häntä kiinnosti tässä tietty herkkyys. Usein elokuvat päättyvät seksuaaliseen yhdyntään, joka on vielä esitetty epämiellyttävänä. Omassa elokuvassani en halunnut ottaa kantaa, vaan vain näyttää.”

”Käytän eniten aikaa ohjatessa siihen, että nuoret löytävät yhteisen klangin.”

Tulee vielä neljäskin lyhytelokuva Bileet. Siinä tapahtuu askel teini-iän romanttisesta uskosta kyynisyyden suuntaan: ”Sen sijaan, että olisi ainut ja oikea, kelpaa kuka tahansa sopiva vastaantuleva.”

Rutanen kiittää, että pohjoismaissa elokuvaan varhaisteinien seksuaalisesta heräämisestä ei ole pakko sisällyttää opetusta. Pohjois-Amerikassa sama ei tulisi kysymykseenkään. Huulilla-elokuvan näytöksessä Vancouverissa oli loukkaantuneitakin katsojia.

Joonas Rutanen sanoo, ettei tule juuttumaan teinielokuviin, mutta pitkää näytelmäelokuvaa hän on vielä kirjoittamassa jatkumon päätteeksi. Siinä hengaillaan kauppakeskuksissa, useissa.

Jenni Toivoniemi ja Gunhild Enger: Komitea (2016)

Jenni Toivoniemen (synt. 1978) ja norjalaisen Gunhild Engerin yhteisohjaus Komitea (14 min) kertoo absurdista toimikunnasta, joka on suunnittelemassa poikkitaiteellista monumenttia kolmen valtakunnan – Suomen, Ruotsin ja Norjan – rajapyykille. Kansalliset piirteet saavat kyytiä. Elokuva on loogisesti ruotsalais-suomalais-norjalainen yhteistuotanto, jonka yhdessä vääntämisestä olisi Toivoniemen mukaan pystynyt tekemään samalla mainion making of -dokumentin.

Ei tule veistosta, vaan valittu taiteilija tuo pöytään kolmikulttuurisen tanssiesityksen, jossa on esimerkiksi mäkihypyn koreografiaa.

”Gunhildille tuli mieleen, että Martin Slaatto on oikea taiteilija elokuvaamme. Slaatto oli Norjassa paljon esillä arkeen liittyvän taideprojektinsa ansiosta, johon kuului muun muassa lääkärillemenotanssi”, Toivoniemi naurahtaa.

jenni-toivoniemi_sverige

Jenni Toivoniemi tekee ruotsalais-norjalaista yhteistyötä.

Kun pohjoismainen yhteistyö oli samalla elokuvan aihe, kaikki ryhmässä pystyivät suhtautumaan sekaviinkin ohjaustilanteisiin huumorilla.

Toivoniemen ohjaajanura sai vauhtilähdön, kun hänen esikoislyhärinsä Treffit (2012) palkittiin parhaana Sundance-festivaaleilla Yhdysvalloissa. Saman pienen Tuffi Films -firman toinen leffa Pitääkö mun kaikki hoitaa? (ohj: Selma Vilhunen) pääsi miltei samaan aikaan Oscar-ehdokkaaksi. Aalto-korkeakoulussa ohjausta opiskellut Toivoniemi kertoo pysyneensä ennen Treffejä pitkään ”kaappiohjaajana”.

”Olin rakentanut kirjoittajan identiteetin. Ryhdyin opiskelemaan ohjaamista tarkoituksella, että minusta tulee parempi kirjoittaja. Kurssittaessaan meitä Lukas Moodysson sanoi, että tietenkin sinä olet ohjaaja. Silloin uskalsin tulla kaapista.”

Clermont-Ferrandin festarikilpailijoista myös Joonas Rutanen nostaa esiin Moodyssonin nimen, nuorisolyhärisarjansa vahvana esikuvana.

”Toistaiseksi näyttää, että mun on välttämätöntä löytää huumoria, vaikka aihe olisi synkkäkin. Humaanius ja valta kiinnostavat. Jos teen elokuvan hyvin koulutetuista helsinkiläisistä, katseeni pitää olla ankarampi kuin jos käsittelisin ihmisiä, joilla ei ole itse mahdollisuutta sitä elokuvaa tehdä”, Toivoniemi erittelee.

Jenni Toivoniemellä on viimeisteltynä jo uudempikin oma lyhytelokuva Ovi. Kirjoittajuuttaan hän suuntaa tällä hetkellä myös teatteriin, sillä syksyllä on tulossa Kansallisteatterissa ensi-iltaan näytelmä Masennuskomedia yhdessä Kirsikka Saaren kanssa (Mari Rantasila ohjaa). Pitkään tekijät mielsivät senkin elokuva-aiheeksi.

mother-2

Jenni Kivistö on tehnyt lyhyen dokumenttielokuvan äidistään, jonka muistisairaus on edennyt nopeasti.

Jenni Kivistö: Äiti (2016)

Äiti (6 min.) kertoo muistisairaudesta hätkähdyttävin pikkupiirroin. Lyhytelokuvan nuorempi nainen on ohjaaja Jenni Kivistö (synt. 1985) itse.

”Äitini sairaus on edennyt isoin harppauksin. Kuvaushetki oli yksi viimeisiä tilanteita, jolloin pystyimme keskustelemaan. Leikatessa valitsin mukaan vain ne hetket ja ne äitini kirjoituslaput, jotka liikauttivat jotain sisälläni”, Kivistö kertoo.

Kivistö on saanut elokuvaoppinsa Kolumbiassa elokuvakoulu Black Mariassa. Hän muutti 19-vuotiaana vapaaehtoistyöntekijäksi Bogotan köyhiin kaupunginosiin. Kivistö on nyt kuitenkin palannut työskentelemään elokuvien parissa myös Suomessa. Hän ohjasi Jussi Rastaan kanssa peruskouluihin Konfliktin (2016), sarjan rasismiaiheisia lyhytelokuvia.

Samaisen Rastaan kanssa on kehitteillä Burkina Fason ja Suomen välillä liikkuva dokumentti Dialogues.

Kolumbiassa Kivistö ennätti saada valmiiksi tunnin mittaisen dokkarin Maa sisälläni (2016), joka on Äidin tavoin hyvin henkilökohtainen. Elokuva sai maailmanensi-iltansa DOK Leipzigissa marraskuussa 2016. Se kertoo Kolumbian ja Venezuelan rajoilla sijaitsevan autiomaan Wayuu-kansasta, jonka keskuudessa ohjaaja tunsi yhteenkuuluvaisuutta. Wayuut ovat kuin suomalaisia, mentaliteetti vähäpuheinen.

”Ajatus samankaltaisuudesta alkoi kiehtoa minua jo ensimmäisen aavikolle sattumalta suuntautuneen matkan aikana.”
Elämässä on pieniä katoavaisia hetkiä, jotka koskettavat vaikeasti selitettävällä tavalla. Minua kiinnostaa mahdollisuus katsoa ympäröivää todellisuutta hieman toisin kuin mihin olen kasvanut. Kenties selkeämpi tavoitteeni tulevissa elokuvissa on käsitellä suhdettamme luontoon ja epätasa-arvoon.”

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s