Pohjolan lyhyttä Winterthurissa

Pohjoismaisen lyhytelokuvan fokus Winterthurin lyhytelokuvafestivaalilla Sveitsissä 8.-13.11.2016

Sveitsin Winterthurissa, reilun 100 000 asukkaan entisessä teollisuuskaupungissa Zürichin kupeessa, juhlistetaan lyhytelokuvaa joka vuosi marraskuussa. Tänä vuonna kansainvälisen festivaalin fokuksena oli pohjoismainen lyhytelokuva laajalla kattauksella. Kävimme elokuvasäätiöstä tutustumassa festivaaliin ja katsomassa, miten Pohjoismaat näyttäytyvät sveitsiläisten silmin.

Winterthurin kansainvälinen lyhytelokuvafestivaali perustettiin vuonna 1997, joten tänä vuonna juhlistettiin festivaalin 20. vuosipäivää. Festivaali on täysin lyhytelokuvalle pyhitetty ja sen ohjelmistossa kisaa 40 lyhytelokuvaa kansainvälisessä kilpailussa 12 000 Sveitsin frangin pääpalkinnosta ja 10 000 frangin palkinnosta 14 sveitsiläistä lyhytelokuvaa kotimaisessa kisassa. Tänä vuonna meille mielenkiintoisinta oli kuitenkin laaja ja monipuolinen pohjoismaisen lyhytelokuvan fokus, joka ulottui aina pohjoismaiden feminististä historiaa käsittelevän näytöksen 1960-luvun elokuvista tämän päivän tuoreisiin teoksiin. Pohjoismaista minäkuvaa, luontosuhdetta, naisia, poikia ja valon merkitystä pohdittiin yhdeksän näytöksen voimin.

Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hätäkutsu-dokumentti nähtiin This Is Us-näytöksessä.

Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hätäkutsu-dokumentti nähtiin kollektiivisuutta pohtivassa This Is Us-näytöksessä.

Pohjoismainen fokus on ollut festivaalin suunnitelmissa jo pitkän aikaa, mutta sopiva ajankohta oli odottanut oikeaa hetkeä. Edellisvuotena festivaali oli tarkastellut arabielokuvaa, joten nyt aika oli kypsä kääntää katse kohti Euroopan pohjoislaitamia. ”Me sveitsiläiset koemme tietynlaista henkistä yhteyttä Pohjoismaihin”, kertoo yksi fokuksen ohjelmoitsijoista Andreas Bühlmann. ”Olemme erilaisia, mutta yhteiskunnissamme ja poliittisessa ajattelussamme on samankaltaisuutta. Pohjoismaat ovat keskenään itsenäisiä, erillisiä valtioita, joilla on omanlaiset elokuvakulttuurinsa. Kuitenkin elokuvien estetiikassa ja tarinankerronnassa on tiettyä yhteistä pohjoismaalaisuutta niin, että aluetta on mielenkiintoista tarkastella ja vertailla kokonaisuutena”, Bühlmann jatkaa. Ensi töikseen festivaalin ohjelmoitsijat alkoivat kartoittaa mahdollisia teemoja näytöksille. ”Mitä kilpailun ulkopuoliseen ohjelmistoon tulee, niin Winterthurissa uskomme kuratoituun sisältöön. Olisimme voineet rakentaa Pohjoismaiden parhaimmat lyhytelokuvat -ohjelman, mutta silloin katsoja saa oikeastaan vain ”mix tape”-henkisen, esteettisen kokemuksen pohjoismaisesta elokuvasta. Rakennamme ohjelmaa tutkielman tapaan, jotta katsojalle heräisi pohdintoja ja ajatuksia”, taustoittaa festivaalin taiteellinen johtaja John Canciani.

Naiset ja yhteiskunta

”Erityisesti halusin käsitellä ohjelmassa naisten asemaa ja sukupuolikysymyksiä, sillä mielestäni feministinen liike ja naisten aseman muutos Pohjoismaissa on ollut keskeisiä tekijöitä niin sanotun pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan kehitykseen”, Canciani kertoo fokuksen yhdestä painopisteestä. Sukupuolirooleja käsiteltiin kolmessa fokuksen näytöksessä. Feminismin historiallista näkökulmaa avattiin Frauemenschen-näytöksessä 1960- ja 1970-luvun elokuvien kautta. Suomesta näytöksessä esitettiin Risto Jarvan kriittinen kommentaari Nainen ja yhteiskunta (1968), joka liioittelun keinoin tuo esiin naisiin kohdistuvia asenteita ja naisten roolia 60-lukulaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi nähtiin Jaakko Talaskiven 6-minuuttinen kokeellinen fiktio A Kiss One Suudelma, joka valmistui vuonna 1969, mutta jäi Valtion elokuvatarkastamon haaviin hyvien tapojen vastaisena runsaalla seksuaalisella kuvastollaan. Elokuva sai ensi-iltansa vasta lähes 20 vuotta myöhemmin Tampereen elokuvajuhlilla vuonna 1986.

Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta -elokuva on vuodelta 1968.

Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta -elokuva on vuodelta 1968.

Naisnäkökulma ei jäänyt vain historian siipien havinaksi, vaan tämän hetken tiukasta ja huumorilla höystetystä feministisestä tykityksestä vastasivat ruotsalaiset nuoret naisohjaajat Ninja Thyberg ja Lovisa Sirén yhteisellä Pussy Control -näytöksellään. Festivaalilla on tapana osana fokusta esitellä yhdessä näytöksessä yhden mielenkiintoisen ohjaajan teoksia, mutta viittä eri maata käsittelevän fokuksen tapauksessa oli luontevampaa edetä aihe edellä. Siispä feministisen historian näytöksen aloittamaa keskustelua täydensi tämän päivän kahden mielenkiintoisen naisohjaajan elokuvien näytös. Ninja Thybergin huolelliset ja raikkaat elokuvat ovat tuttuja osalle tämän vuoden Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin kävijöitä, sillä festivaalin ohjelmistossa Helsingissä oli Thybergin lyhytelokuvia. Thybergin Girls and Boys (2015) on herkullisen viimeistä piirtoa myöten sukupuoliroolien stereotypioita alleviivaava teos, jossa teinikomedian sukupuoliroolit on käännetty kauttaaltaan toisin päin. Sirénin elokuvien latautuneessa tunnelmassa tarkastellaan oivallisesti valtasuhteita niin sukupuolten kuin ohjaajan ja näyttelijän välisissä suhteissa.

Sukupuoliroolien tarkastelu ei jäänyt vain naisnäkökulmaan, vaan pohjoismaista mieskuvaa katsottiin poikien näkökulmasta Nordic Boys -näytöksessä, jossa esitettiin mm. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnosta Sparrows-elokuvalla kisanneen Rúnar Runarssonin aiempi teos The Last Farm (2004). Näytöksen oli festivaalille ohjelmoinut journalisti ja elokuvakuraattori Pamela Pianezza.

Minä ja me Pohjoismaissa

Antti Heikki Pesosen Sano kiitos ja tanssi -elokuvassa Mikko Kouki esittää Liha-Keitaan johtajaa.

Antisankarit, sosiaalinen kömpelyys ja lakoninen huumori – niistä on pohjoismaisen elokuvan minäkuva tehty sveitsiläisten silmin. Yksilöä ja minäkuvaa pohtiva This is me -näytös oli taidokkaasti rytmitetty, osin vakava ja osin humoristinen tutkielma pohjoismaiseen sielunmaisemaan ja elokuviin, joissa ei kainostella näyttää päähenkilön heikkouksia tai kamppailuja elämässä. ”Pohjoismaisten hyvinvointiyhteiskuntien sosiaalisesta järjestyksestä huolimatta elokuvissa usein kuvataan – kuten Aki Kaurismäenkin elokuvissa – yhteiskunnan ulkopuolisia, työväenluokkaa, elämän epäonnisia tai hylkiöitä ”, pohtii Canciani. Näytöksen avasi Miia Tervon Lumikko (2009), jossa Pekka Saurin yölinjalle soittaneen nuoren naisen elämän kolhuja kuvataan näyteltyjen kohtausten, oivaltavan ja herkän animaation sekä arkistomateriaalin keinoin. Ruotsalaisen Gunhild Engerin Ett Enklare Liv (2012) ja norjalaisten Even Hafnorin ja Lisa Brooke Hansenin Small Talk (2015) osuivat napakymppiin tälle uneliaan omakotitaloalueen ja jäyhän suomalaissuvun kasvatille – tasainen ruohonleikkurin ääni ja suvun kahvikeskustelut ei oikeista asioista, vaan pihapuun kunnosta tuntuvat hyvinkin tutuilta. Festivaalin vieraana olleen Marja Helanderin kolmeminuuttinen teos Trambo (2014) kosketti lyhyydestään huolimatta montaa aihetta pohjoisen lumisessa maisemassa: elämän taivalta, ponnisteluja, saamelaisuutta. Näytöksen päätti riemukkaasti Antti Heikki Pesosen arjen ahdistuksen tanssin voimalla vapauttava Sano kiitos ja tanssi (2012).

Marja Helanderin Trambo

Marja Helanderin Trambossa hypitään trampoliinilla

Pohjoismaisen kollektiivisuuden kokemusta purettiin monipuolisella This Is Us -näytöksellä. Minäkuvaa käsittelevän näytöksen elokuvia yhdisti festivaalin mukaan tyypillinen pohjoismainen kerronnan tyyli. Me-kuvaa tarkasteltiin puolestaan hyvin erilaisin kerronnan keinoin aina mokumentista kokeelliseen dokumenttiin. Teemoiksi nousivat mm. juhlapyhät, integraatio ja miten ”me” kohtaamme ”muut”. Suomesta näytöksessä oli mukana vaikuttava hätäpuhelujen ääniraitoja visualisoiva Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellinen dokumenttielokuva Hätäkutsu (2013) ja Elina Talvensaaren runollinen marjanpoiminnan kiistakapulointia kuvaava dokumentaari Miten marjoja poimitaan (2010).

Valon hulluus, luonnon magia

”Pohjoismaiden päivän ja yön olosuhteet, valo tai pimeys vuorokauden ympäri on lumoava ajatus. Mitä tämä jatkuva valo tai pimeys ihmiselle tekeekään – toisaalta voi tuottaa mielihyvää ja hurmosta ja toisaalta masennusta tai surumielisyyttä”, kertoo valon vaikutusta käsitelleen In the Mood for Light -näytöksen kuraattori Bühlmann tausta-aatoksistaan. Taustatyötä tehdessä selvisi, että samasta tematiikasta oli kiinnostunut toisenkin elokuvafestivaalin ohjelmoitsija, joka auttoi Winterthuria elokuvien löytämisessä pohjoismaiseen fokukseen. Niinpä pimeyttä käsittelevän näytöksen kokoaminen laskeutui luontevasti kööpenhaminalaisen kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin CPH:DOX:n ohjelmoitsijan Mads Mikkelsenin harteille. Night:vision-näytös koostui pohjoismaisten taiteilijoiden ja elokuvantekijöiden pimeyttä, rituaaleja ja henkisiä ja fyysisiä mielenmaisemia käsittelevistä kokeellisista fiktio- ja dokumenttielokuvista. Näytös oli ehdottomasti fokuksen kokeellisin ja tunnelma paikoin lähes aavemainen.

Salla Hämäläisen dokumentti Metsänpeitto johdattelee mukanaan metsään

Salla Hämäläisen dokumentti Metsänpeitto johdattelee mukanaan metsään

Pohjoismaita pohtiessa tulee usein ensimmäisten joukossa mieleen tietenkin myös luonto. ”Pohjoismaiden yhteys luontoon on toisaalta totta ja toisaalta myös cliché, jota itsekin hyödynnätte turismin markkinoinnissa” miettii näytöksen koonnut Canciani. Take a Walk on the Wild Side -näytös tarkasteli pohjoismaista luontosuhdetta ja yhteyttä luontoon, mutta myös nimensä mukaisesti luonnon ja ihmisluonteen villiyttä. ”Haluamme myös rikkoa katsojiemme odotuksia ja oletuksia”, Canciani kertoo näytöksestä, jossa liikuttiin monenlaisen luontokokemuksen äärellä dokumentin, kokeellisen elokuvan ja fiktion keinoin. Festivaalilla vierailleen Salla Hämäläisen dokumentti Metsänpeitto (2012) on äänimaailmaltaan niin täyteläinen, että voi kuvitella makoilevansa sammalmättäillä auringonvalon siivilöityessä läpi kuusten oksien. Maarit Suomi-Väänäsen absurdin humoristisessa Jalkeilla taas -elokuvassa (2009) muotopuoli autoraihna porskuttaa läpi räjähdysten sorakuopassa, irroittelee hylätyllä huoltoasemalla ja askeltaa metsänlaitaa.

Savua ja räjähdyksiä x 3: keskustelu elokuvantekijä Maarit Suomi-Väänäsen kanssa

Keskustelimme festivaalilla Jalkeilla taas -elokuvan ohjaajan Maarit Suomi-Väänäsen kanssa. Fokuksen luontoa käsittelevässä Take a Walk on the Wild Side -näytöksessä nähty Jalkeilla taas on ensimmäinen osa kolmiosaista Crazy May -erikoistehostetrilogiaa, johon kuuluvat myös Pöheikön hönkä (2012) ja viime vuonna Amsterdamin kansainvälisellä dokumenttielokuvafestivaali IDFA:ssa ensi-illan saanut Pölkyllä pää (2015). 10-minuuttisessa Jalkeilla taas -elokuvassa pääosaa esittää kesämaisemassa lumipeitteinen, risainen Datsun 100A, jonka peräluukusta törröttää kuusen latva. Auto-päähenkilö on hyvin eläväinen ja ilmeikäs, vaikka ei ihmishahmo olekaan. ”Päähenkilövalinnalla halusin avartaa keskustelua sukupuolesta”, Suomi-Väänänen avaa pääosassa seikkailevan Datsunin taustoja. ”Koen hankalana kategorisoinnit, koska ne ovat vallankäyttöä. Varsinkin vallankäyttöä niitä kohtaan, jotka eivät jaotteluihin istu”, ohjaaja kertoo. Suomi-Väänäsen mukaan sukupuolettomaan autoon on ihmisillä iästä, sukupuolesta tai suuntautumisesta riippumatta mahdollisuus samaistua. Tämä on synnyttänyt katsojissa monenlaisia tulkintoja päähenkilöstä: mies, nainen, ei kumpikaan, molemmat, koominen objekti tai ihan vain auto.

Jalkeilla Taas -elokuvan pääosassa on Datsun 100A

Jalkeilla taas -elokuvan pääosassa on Datsun 100A. Kuva: Jarkko Liikanen

Jos päähenkilö on avoin monenlaisille tulkinnoille, niin myös itse elokuvaa on määritelty eri tavoin aina kokeellisesta komediasta kasvutarinaan. Ohjaaja välttää kuitenkin itse määrittelemästä elokuvaa. Suomi-Väänen kertoo, ettei itse kutsu elokuvaa edes lyhytelokuvaksi, ei fiktioksi eikä kokeelliseksi elokuvaksi, vaan ainoastaan elokuvaksi. Elokuvan kerrontatapaa Suomi-Väänänen kuvaa ”open narrative” sanaparilla avoimeksi kerronnaksi. ”Avoin kerronta antaa monia tulkinnan mahdollisuuksia. Tekijänä ajattelen, että mikä minä olen sanomaan, mitä katsojan pitää ajatella. Teoksen vastaanottoa ei kuitenkaan voi hallita”, ohjaaja kertoo. Suomi-Väänäsen mukaan katsojaa ei pidä aliarvioida, mutta ei myöskään jättää liian yksin. Elokuvan festivaalimatkoilla ohjaaja on huomannut, että katsojat ovat ottaneet avoimen kerronnan vastaan ja itse luoneet määritelmän elokuvalle.

Crazy May -erikoistehostetrilogian elokuvissa hyödynnetään nimensä mukaisesti erikoistehosteita. Jalkeilla taas -elokuvassa nähdään räjähdyksiä, savua ja ryminää sen lisäksi että päähenkilönä oleva ihka oikea Datsun 100 A liikkuu stunttikuljettajan ohjaamana elävästi ja itsenäisesti läpi tantereiden. ”Halusin kertoa ihmisen sisäisestä tilasta elokuvatehosteellisin keinoin, joita yleensä käytetään kertoessa sodasta ja väkivallasta”, Suomi-Väänänen taustoittaa. Yleensä pääasiassa kaupallisen pitkän näytelmäelokuvan käsissä olevia erikoistehosteita hyödynnetään lyhytelokuvassa kuvaamaan monia teemoja: mentaalisia haasteita, toiseutta, masennusta ja riippuvuutta. Suomi-Väänäsen mukaan elokuvan erikoistehosteräjähdykset ovat surua, jota ei pystytä suremaan. ”Jos ei räjähdä heti, niin räjähtää myöhemmin isommin. Mikään ei mene vain nielaisemalla”, Suomi-Väänänen toteaa.

Jalkeilla taas -elokuvassa räjähtää. Kuva: Jarkko Liikanen

Jalkeilla taas -elokuvassa räjähtää. Kuva: Jarkko Liikanen

Suomi-Väänänen piti Take a Walk on the Wild Side -näytöksestä, jossa Jalkeilla taas esitettiin. Teosten järjestys oli hyvin mietitty ja mukana oli kokeellisia elokuvia. Suomi-Väänäsen mukaan on mielenkiintoista kun oma teos esitetään eri yhteyksissä, sillä yhteydestä riippuen elokuvasta nousee esiin eri puolia. Jalkeilla taas on matkannut lukuisilla festivaaleilla ja erikoistehostetrilogia on myös levityksessä kanadalaisella levitysyhtiöllä Vidéographella, joten lisää esityksiä lienee tulossa. Seuraavaksi ohjaajan kuusi uutta minuutinmittaista elokuvaa olivat ensi-illassa IDFA-festivaalilla Amsterdamissa. Minispectacles-nimellä kulkevat ”minuutinmittaiset teokset, elokuvalliset haikut” ovat dokumentaarisia teoksia, joita on valmistunut 30 kappaletta. ”Vielä 70 Minispektaakkelia ja kasassa on pitkä elokuva”, Suomi-Väänänen hymyilee. Amsterdamissa nähdyissä elokuvissa Minispectales 19-24: Albuquerque Straight kuvataan Route 66:n varrella olevassa amerikkalaisessa motellissa asuvaa miestä ja ilveksenpentua.

Minkälaiseen tulkintaan itse päädyin avoimen kerronnan Jalkeilla taas -elokuvasta? Minulle Datsun oli vastoinkäymisiä kokenut, kouliintunut vanhus (nainen tai mies), joka kolhuista huolimatta nitkuttaa eteenpäin. Ei surullisena, ei säälittävänä, vain elämän muokkaamana. Datsunin tietä reunustavat räjähdykset ovat kuin uusia mahdollisia vastoinkäymisiä tai kenties jopa kunniakuja siivittämässä kovia kokeneen matkaa. Kuten meillä kaikilla on autoraihnalla oma irroittelun tai paineen purkamisen kanavansa, joka Datsunille on tietenkin rallirinki hylätyn huoltoaseman pihalla punk-musiikin raikuessa.

Kaiken kaikkiaan Winterturin pohjoismainen fokus huolellisesti ja näkemyksellä koottu, vivahteikas katsaus Pohjolan lyhytelokuvaan. Festivaali oli miellyttävä ja viihtyisä paikka nauttia elokuvaa lyhyessä muodossaan. Festivaalin elokuvatarjontaa täydensi alan ammattilaisille seminaarit, paneelikeskustelut ja verkostoitumistilaisuudet.

Suvi Paavola
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön tuotantokoordinaattori.

Winterthurin lyhytelokuvafestivaali järjestettiin 8.-13.11.2016
http://www.kurzfilmtage.ch/DE

Festivaalin pohjoismaisessa fokuksessa nähtiin seuraavat suomalaiset elokuvat:
Risto Jarvan ohjaama ja Filminor Oy:n tuottama Nainen ja yhteiskunta (1968)
Jaakko Talaskiven ohjaama ja tuottama (FJ-Filmi Oy) A Kiss One Suudelma (1969)
Mika Taanilan ohjaama ja Lasse Saarisen tuottama (Kinotar) Futuro – tulevaisuuden olotila (1998)
Maarit Suomi-Väänäsen ohjaama ja tuottama Jalkeilla taas (2009)
Miia Tervon ohjaama ja Mahsa Malkan tuottama Lumikko (2009)
Elina Talvensaaren ohjaama ja tuottama Miten marjoja poimitaan (2010)
Antti Heikki Pesosen ohjaama ja Miia Haaviston tuottama (Helsinki-filmi Oy) Sano kiitos ja tanssi (2012)
Salla Hämäläisen ohjaama ja tuottama (elokuvaosuuskunta LEKA) Metsänpeitto (2012)
Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen ohjaama ja tuottama (Pohjankonna Oy) Hätäkutsu (2013)
Claes Olssonin ohjaama ja tuottama (Kinoproduction Oy) M.A. Numminen in der Sauna (2014)
Marja Helanderin ohjaama ja tuottama Trambo (2014)

Lisäksi lasten ja nuorten ohjelmistossa esitettiin :
Miia Tervon ohjaama ja Mikko Tenhusen tuottama (Mjölk Movies) Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia (2015)
Joonas Rutasen ohjaama ja Kaarle Ahon & Kai Nordbergin tuottama (Making Movies Oy) Rakastan Annaa (2016).
Suomalaisista elokuvantekijöistä paikalle olivat Maarit Suomi-Väänänen, Salla Hämäläinen sekä Marja Helander.

Vidéographe http://www.videographe.org/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s