Bittejä ja nukkeja – Pink Twinsin ja Katariina Lillqvistin animaatiot kilpailevat Annecyssa

Annecyn animaatiofestivaalia (12.–16.6.) Ranskassa pidetään alan tärkeimpänä. Lyhytelokuvien kilpailussa on mukana kaksi tekniikaltaan ja tyyliltään vastakkaista suomalaiselokuvaa, Pink Twinsin kokeellinen tietokoneanimaatio Overlook ja Katariina Lillqvistin nukkeanimaatio Radio Dolores.

Overlookissa (2016) liikkumaton kamera tuijottaa huonetta, jossa tapahtuu kummia. Nimi on napattu hotellista, johon Stanley Kubrickin kauhuelokuva Hohto (The Shining, 1980) sijoittui.

”Kubrick antoi kuville suuren painoarvon ja sommitteli elokuvansa tarkkaan. Se miellyttää meitä. Hohdon lisäksi lähtökohtana olivat Barry Lyndon ja 2001: Avaruusseikkailu”, Vesa Vehviläinen sanoo.

pink twins

Pink Twins

Pink Twins on Vesa Vehviläisen (s. 1974) ja hänen veljensä Juha Vehviläisen (s, 1978) duo. He alkoivat tehdä elektronista musiikkia parikymmentä vuotta sitten ja vähän myöhemmin animaatioita konserttien taustakuviksi. Molemmat syntyivät tietokoneella.

”Olemme ensimmäisiä diginatiiveja. Tietokone oli meillä pelivälineenä pienestä pitäen. Aluksi teimme elokuvia varten omat softat, koska ei niitä oikein ollut saatavilla vuosituhannen vaihteessa. Nykyään muokkaamme kaupallisia ohjelmia.”

Pink Twins tekee edelleen sekä musiikkia että tietokoneanimaatioita, mutta veljekset mieltävät itsensä ennen kaikkea kuvataiteilijoiksi.

Overlook syntyi Lontooseen, Somerset House -taidekeskuksen näyttelyyn Daydreaming With Stanley Kubrick, jossa oli ohjaajan elokuvien innoittamia teoksia.

Pink Twins_Overlook

Overlook (2016)

”Mikään Overlookissa ei ole ihan tarkkaan Kubrickia. Tila sisustettiin 2001:n lopun mukaan ja valaistuksessa otettiin mallia Barry Lyndonista. Tapahtumat muistuttavat Hohdosta. Painovoiman häviäminen ja fyysisen todellisuuden hajoaminen muistuttavat niistä yleensä”, Vehviläinen sanoo.

Pink Twinsin elokuvissa painovoimalla ei aina ole isoa roolia ja niiden todellisuus hajoaa usein yhä pienemmiksi pirstaleiksi. Se näkyy vielä selvemmin heidän edellisessä elokuvassaan Parametronomicon (2015).

”Meitä kiinnostavat luonnonmukaiset prosessit keinotekoisessa teknologisessa ympäristössä. Parametronomiconissa algoritmin ohjaama virtuaalinen elämänmuoto kasvaa kaoottisesti. Hallitsimme animaatioprosessia vain osittain. Overlook on poikkeuksellinen sikäli, että se on säädetty tarkkaan.”

Vehviläinen ilahtui, että Pink Twinsin kokeellinen elokuva kiinnosti perinteistä animaatiofestivaalia. Vesa Vehviläinen on myös AV-arkin puheenjohtaja. Overlook on ensimmäinen arkin kautta Annecyyn mennyt elokuva.

katariina työssään

Katariina Lillqvist työnsä äärellä.

Katariina Lillqvistille (s. 1963) Annecy ja animaatiofestivaalit sen sijaan ovat tuttuja. Hän on jatkanut tshekkiläisen Jiri Trnkan koulukunnan perinteitä ja tehnyt nukkeanimaatioita jo 1990-luvun alusta. Nyt Lillqvist lienee kansainvälisesti tunnetuin suomalainen animaatio-ohjaaja.

Lillqvistin Radio Dolores kertoo Espanjan sisällissodasta ja tamperelaisen kenkätehtaan työläisten pienestä osuudesta siinä.

Se leviää laajalle Eurooppaan. Erikielisiä versioita on tehty jo kuusi, mikä on Lillqvistin elokuvien ennätys: suomi, ruotsi, espanja, englanti, tshekki ja Annecya varten ranskaksi tekstitetty kopio.

”Minulle Annecy ja Hiroshima ovat parhaat animaatiofestarit. Varsinkin Annecyssa tapaa alan ihmisiä ja verkostot kasvavat”, Lillqvist sanoo.

Tällä kertaa Lillqvist tähtää tapaamisiin festivaalin ja kilpailusarjan lisäksi Annecyn marketin Mifan puolella. Radio Dolores johti seuraavaan hankkeeseen, jolle hän hakee Annecystakin lisää rahoittajia. Suomen ohella Tshekki ja Ruotsi ovat jo mukana.

Radio Dolores

Radio Dolores (2016)

”Dolores oli osa espanjalaispohjoismaista kulttuurivaihtohanketta. Kun reissasin sen kanssa Kataloniassa, sain idean uuteen käsikirjoitukseen. Espanjassa ollaan kieltämässä härkätaistelut ja areenoita muutetaan ostoskeskuksiksi”, Lillqvist alkaa selittää.

Viimeinen matadori -elokuvassa vanha härkätaistelija pelaa baarissa shakkia härkänsä kanssa, koska molemmat ovat jääneet työttömiksi. Siitä päädytään jopa Vladimir Putinin datshalle muistelemaan presidentin häpeällistä nuoruuden muistoa.

”Yksi Doloresin esityksistä Kataloniassa oli taidekoulussa. Sen elokuvalinjalla on hienoa puvustuksen opetusta. Opiskelijat suunnittelevat nukkejen puvut. Juho Juntunen lavastaa ja tekee sarjakuvaversion, mikä on minulle uutta”, Lillqvist jatkaa.

Juntunen on suomalaisen underground-sarjakuvan veteraani. Ranska taas on sarjakuvan supervalta, joten myös sitä puolta Lillqvist aikoo tähyillä Annecyssa.

Härkätaisteluun Lillqvist suhtautuu ristiriitaisesti. Hän pitää Federico Garcίa Lorcan runojen maailmasta, johon aihe myös liittyy, mutta on eläinystävänä kauhuissaan koko perinteestä.

”Espanjassa nuori polvi yhdistää härkätaistelun fasismin aikaan. Tilinteko lähihistorian kanssa on lopultakin päässyt siellä vauhtiin ja härkätaistelun kieltäminen on osa sitä”, Lillqvist taustoittaa.

Myös 80 vuotta sitten syttyneestä sisällissodasta keskustellaan lopulta. Radio Dolores sohaisi siihen arkaan paikkaan, mikä teki Lillqvistin laajasta kiertueesta elokuvansa kanssa jännittävän.

lastmatador

Katariina Lillqvistin seuraavassa elokuvassa työttömäksi jäänyt vanha härkätaistelija pelaa shakkia härkänsä kanssa.

Lillqvist ei ole koskaan käynyt katsomassa härkätaistelua, mutta kertoo, että Juntunen kävi kymmenkesäisenä lomamatkalla vanhempiensa kanssa.

”Olemme pyhästi vannoneet, että syksyllä menemme härkätaisteluun Juhon kanssa, vaikka se kauhistaakin. Katalonia on Espanjan radikaaleinta osaa ja siellä kielto on jo voimassa. Muualla se tulee voimaan ehkä ensi vuonna, joten reissun kanssa on jo kiire.”

Overlookin ja Radio Doloresin lisäksi Annecyssa on kolmaskin suomalaisohjaajan elokuva. Heta Jäälinojan Tallinnassa Viron taideakatemian animaatiolinjalla tekemä piirrosanimaatio Penelope (2016) kilpailee opiskelijatöiden sarjassa.

Harri Römpötti

 

Realismi syleilee absurdia Cannesissa kisaavassa Katto-lyhytelokuvassa

”Kun Cannesista soitettiin, olo oli aluksi riehakas. Nyt ajatukseen on jo alkanut tottua – tottahan toki meidän elokuva on siellä, Cannesissa”, Teppo Airaksinen kuvailee tunnelmiaan sen jälkeen, kun hän sai tietää, että hänen ohjaamansa Katto oli valittu tänä vuonna Cannesin viralliseen lyhytelokuvakilpailuun. Airaksinen, Katon tuottaja John Lundsten ja käsikirjoittaja Melli Maikkula istuivat saman pöydän ääreen kertomaan, miten tähän päädyttiin ja mitä seuraavaksi on luvassa.

Vuoden 2017 Cannesin lyhytelokuvakilpailuun lähetettiin lähes 5000 elokuvaa ympäri maailman. Näistä tuhansista elokuvista vain yhdeksän valittiin mukaan kilpailuun. Kyse on Suomessa harvinaisesta kunniasta: edellisen kerran kilpailussa Suomea edusti Kari Juusosen lyhytanimaatio Pizza Passionata 16 vuotta sitten. Yhteensä Cannesin lyhytelokuvakilpailussa on vuosien saatossa ollut vain viisi suomalaista elokuvaa ennen Kattoa. Ei siis ihme, että ajatus valinnasta kuulosti aluksi uskomattomalta – jopa niin uskomattomalta, ettei tuottaja John Lundsten meinannut aluksi ottaa innoissaan soittavaa ohjaajaa tosissaan.

”John oli ihan varma, että huijaan, enkä kyllä häntä moiti siitä!” Teppo Airaksinen kertoo.

Katon kuvauksissa vitsailimme, että ensi-ilta on sitten Cannesissa – koko työryhmä puhui siitä”, käsikirjoittaja Melli Maikkula sanoo. ”Kun valaisija kysyi kuvaajalta, millaista leffaa lähdetään tekemään, kuvaaja sanoi, että täytyy tehdä sellainen Cannes-elokuva”, Airaksinen komppaa.

”Mutta se oli vitsi, ja nyt elokuva on oikeasti siellä. Tämä on absurdia”, Maikkula nauraa.

 

Absurdin ja realismin tasapaino

Katto kertoo eron partaalla olevasta Olavista (Juho Milonoff), joka on vetäytynyt mökilleen. Eräänä päivänä Olavi huomaa, että sisäkatto on mystisesti laskeutunut niin, ettei huoneessa mahdu enää kunnolla seisomaan. Paikalle saapuvalla Olavin ystävällä, Tuomaksella (Pekka Strang) ja Olavilla itsellään on hyvin erilaiset näkemykset tilanteeseen johtaneista syistä. Lopulta ei koskaan saada varmuutta, mitä ja miksi oikeastaan tapahtui.

06 KATTO Photo_ Simon Bergman_Tack Films

Katto tuo myös suomalaisen mökkimaiseman Cannes-yleisön ihasteltavaksi. Kuva: Simon Bergman / TACK Films

Idea Kattoon syntyi jo jokin aika sitten. Se sai alkunsa Maikkulan tekemistä sarjakuvista, jotka puolestaan kumpusivat halusta kirjoittaa jotain täysin originaalia.

 

”Elokuvan käsikirjoitus syntyi tarpeesta kirjoittaa jotain omaa ja sensuroimatonta”, Maikkula kertoo. ”Kun teen sarjakuvia, pystyn kaikkein tarkimmin kuuntelemaan sitä, mitä haluan itse sanoa. Se on myös todella assosioiva taidemuoto. Ruutujen ja kirjoittamisen välillä on aikaa ajatella.”

Maikkula esitteli sarjakuvansa Lundstenille, joka piti niistä heti.

”Aloimme pohtia, mikä olisi hyvä väri tälle tarinalle”, Lundsten muistelee. Teksti oli hetken hyllyllä, kun Lundsten ja Maikkula pohtivat, mitä senkanssa tekisi. Yksi tärkeä käännekohta tarinan kehittymiselle oli Ylen Sari Volasen palaute.

”Sarjakuva oli alun perin hyvin abstrakti – ajatuksenani oli käsitellä tätä teemaa abstraktion kautta. Sarin palaute oli lyhyt mutta viisas: tuo realistinen elementti mukaan”, Maikkula toteaa. ”Ja kun Teppo saatiin mukaan, hän poimi tekstistä ohjaajana sen, että kaiken ytimessähän on mysteeri.”

Tärkeää Katon ymmärtämisessä onkin se, ettei sitä tarvitse ymmärtää. Kun Airaksinen ensimmäisen kerran luki käsikirjoituksen, myös hän oli ymmällään.

”Ihmisillä on aina kova halu hakea selityksiä – varsinkin elokuvan haluaa ymmärtää. Kun nuorempana katsoin esimerkiksi David Lynchin elokuvia, niin jouduin ihan raivon partaalle, kun eihän se anna vastauksia. Lähdin teatterista kokispulloa paiskoen: senkin David, kiusasit minua taas kaksi tuntia!” Airaksinen nauraa. ”Mutta tajusin, että selittämättömälle asialle ei aina tarvitse olla vastausta, vaan katsojat voivat tyydyttyä myös muulla. Se vapautti minua ohjaajana tämän elokuvan tekemisessä ihan huimasti, ja tuo oivallus liittyi kaikkiin ratkaisuihin, joita tein käsikirjoituksen pohjalta: miltä elokuva tuntuu, millainen rytmi on, miltä se näyttää ja kuulostaa. Halusin tämän tuntuvan täysin vaivattomalta ja ei-pakotetulta.”

Vaivaton on kieltämättä hyvä sana kuvaamaan Kattoa, joka pakenee kaikkia turhan tarkkoja määritelmiä. Vakavien teemojen käsittely soljuu käsi kädessä loistavan komediallisen ajoituksen kanssa samalla, kun realistisuus käärii sisäänsä selittämättömän mysteerin.

04 KATTO Photo_ Simon Bergman_Tack Films

Inna Bodson, Juho Milonoff ja Pekka Strang mystisesti madaltuneessa huoneessa. Kuva: Simon Bergman / TACK Films

 

Kunnia lyhytelokuville

Suomessa tehdään rohkeita ja hienoja lyhytelokuvia, joista Katto on oiva esimerkki. Katon vajaan vartin mittainen tarina on loppuun asti hiottu kokonaisuus. Katon tuottaneessa TACK Filmsissä lyhytelokuviin onkin suhtauduttu intohimolla ja vakavuudella alusta asti.

”Lyhytelokuvat ovat mahtava taidemuoto. Kun Mellin kanssa perustimme TACK Filmsin, lähdimme tekemään niitä teoksina, joihin satsataan ihan täysillä ja otetaan mukaan parhaat tekijät. Lyhärit eivät ole vain harjoitustöitä, joita tehdään, että päästäisiin tekemään jotain muuta, vaan ne ovat jo itsessään se juttu”, Lundsten sanoo.

Lundsten yltyy kehumaan suomalaista lyhytelokuvaa. ”Suomessa on tehty todella paljon hienoja lyhäreitä. On hienoa, että voimme olla osa tätä jatkumoa”, hän sanoo. ”Pizza Passionata, joka on ollut Cannesissa viimeksi, on ihan henkilökohtaisia lemppareitani. On suuri kunnia olla seuraava.”

TACK Filmsin resepti hyville lyhytelokuville sisältää muun muassa henkilökohtaisuutta, yhteiskunnallisuutta ja hauskuutta. Tuotantoyhtiön strategia on lyhyt ja ytimekäs: tehdään hyvin käsikirjoitettuja, laadukkaita elokuvia.

”Keskitymme paljon käsikirjoittamiseen ja pohdimme firmana, miten voimme edesauttaa parhaiden mahdollisten käsikirjoitusten saamista. Jos on hyvä käsikirjoitus, kaikki on sen jälkeen mahdollista”, Lundsten sanoo strategiasta.

Käsikirjoittajana Maikkula kokee itselleen ominaisimmaksi komedian – tarkemmin vielä tragikomediaan. Katossakin pilkahtelee Maikkulan huumori, vaikka teemat, avioero ja raskaan tilanteen hyväksyminen, ovatkin vakavia.

”Ajattelen, että ne ovat toistensa lähisukulaisia, itku ja nauru. Minulle ne ovat tavallaan samaa”, Maikkula pohtii.

TACK Filmsin seuraava lyhytelokuva on jo työn alla ja monia hankkeita vireillä, mukaan lukien kolmikon yhteinen pitkä elokuva. Maikkula on saanut Vieras vuoteessani –projektille kaksi käsikirjoitusapurahaa.

”Se on hyvässä vauhdissa”, Maikkula toteaa. ”Nyt on sellainen hyvä hetki, hyvä noste. Pitää toivoa, että rahoittajat, jotka tukivat Kattoa, ovat yhtä suotuisia auttamaan meitä jatkamaan vielä eteenpäin.”

Onkin hyvin todennäköistä, että Cannesiin pääsy avaa uusia ovia sekä Katto-elokuvalle että sen tekijöille: TACK Films on saanut heti valinnan jälkeen lukuisia yhteydenottoja myyntiyhtiöiltä ja kansainväliset yritykset ovat olleet Airaksiseen yhteyksissä. Myös haastattelupyyntöjä on tullut. Cannesin tuoma huomio antaakin lyhytelokuvalle Airaksisen mukaan aivan uudenlaisen elämän.

”Lyhytelokuvia on vaikea nähdä missään muualla kuin festareilla. Kun minulta kysyttiin, missä tämän leffan voi nähdä ennen Cannesia, niin en osannut vastata siihen – paitsi että Ylen kanavilla, tulevaisuudessa. En osannut sanoa siihen mitään muuta, kun ei haluaisi vain katselulinkkiäkään lähettää. En haluaisi esittää elokuvia vain Vimeosta,” Airaksinen sanoo. ”Paikka Cannesin lyhytelokuvakilpailussa ei muuta sitä, miten tämä elokuva on tehty tai millainen se on, mutta se antaa elokuvalle toisenlaisen elämän.”

 

Elokuva on ryhmätyötä ja kommunikaatiota

Teppo Airaksinen 2

Näyttelijä Pekka Strang ja ohjaaja Teppo Airaksinen Katon kuvauksissa. Kuva: TACK Films

Maikkula toteaa, että elokuvan teko on aina ryhmätyötä, kaikessa ihanuudessaan ja hirveydessään.

”Tämäkään elokuva ei ollut yksilösuoritus. Taiteellinen ja tuotannollinen prosessi onnistuivat, minkä lisäksi myös rahoituksellinen puoli onnistui”, Maikkula kertoo. ”Tässä ollaan tarvittu hirveä määrä luottoa, lihaksia ja rahaa.”

Kattoa tukivat Suomen elokuvasäätiö, YLE, AVEK ja Taiteen edistämiskeskus.

”Kaikkien rahoittajien mukaan saaminen mahdollisti sen, että pystyimme toteuttamaan mitä oikeasti halusimme”, Lundsten sanoo. ”Pystyimme tekemään asiat oikein ja taiteellisesti tinkimättömästi.”

Riittävien resurssien lisäksi taiteellisen ja tuotannollisen prosessin avain oli hyvä kommunikaatio. Kolmikko on tehnyt töitä yhdessä ennenkin, ja muutenkin Kattoa tehtiin tutulla ja pienellä porukalla, mikä vaikutti produktion rentouteen.

”Tässä oli ehkä pienin työryhmä ja kalusto, mitä meillä on ollut. Se ei halventanut lopputulosta, päinvastoin. Kun tunnemme kaikki toisemme hyvin, kommunikaatio on välitöntä, eikä ole hierarkiaa”, Lundsten toteaa.

Teppo Airaksinen 7

Katon työryhmä kuvauksissa. Kuva: TACK Films

Maikkulan mukaan kaikki perustuukin juuri kommunikaatioon, aina käsikirjoituksesta lähtien.

”Tämä on jatkuvaa puhumista. Lopulta vielä tässä haastattelussakin puhumme, mitä tästä tuli. Tämä on dialogia myös yleisön kanssa – kuin elävä organismi loppuun asti.”

Katsojalle Katto vaikuttaa siltä, että siinä monen vahvan tekijän oma ääni loksahtaa täydelliseksi kokonaisuudeksi. Airaksisella, Lundstenilla ja Maikkulalla on kaikilla runsaasti kokemusta erilaisten formaattien parissa työskentelystä. Airaksinen on ohjannut muun muassa Napapiirin sankarit 2:n sekä Kimmo-komediasarjaa. Lundsten ja Maikkula ovat kumpikin toimineet tuottajina ja käsikirjoittajina lukuisissa TV-sarjoissa ja elokuvissa, yhdessä ja erikseen. Yhdessä Lundsten ja Maikkula ovat käsikirjoittaneet muun muassa Miitta-tätiä, ja Airaksisen kanssa he olivat työskennelleet jo ennen Kattoa Putous-sarjassa.

Verrattuna tilaustöihin, Katto toi tekijöilleen tiettyjä vapauksia.

”Jos minulta tilataan komediasarja, niin sen pitää olla hauska, piste. Draamaelokuvan olisi hyvä olla vaikka sitten koskettava. Katon ei tarvinnut osua siihen johonkin tiettyyn nuottiin, jonka ulkopuolella kaikki muu olisi väärin. Tavallaan tämä oli kahleista vapautumista – asiat voivat vain olla, eikä kaikkea tarvitse selittää”, Airaksinen kertoo.

 

Omaa polkua pitkin kansainvälisille markkinoille

Airaksinen, Maikkula ja Lundsten ovat elokuvantekijöinä samaa ikäluokkaa ja kävivät koulut samoihin aikoihin. Kaikkien puheissa nousee esiin tarve tehdä jotain omaa.

”Tajusin, että emme me voi tehdä vain samanlaisia elokuvia kuin meitä ennen on tehty”, Airaksinen toteaa. ”Jossain olisi tapahtunut virhe, jos me tekisimme ihan samoja elokuvia kuin vaikka Aki Kaurismäki tai joku muu. Niin ei vain saa olla.”

Airaksinen haluaakin tulevaisuudessa tehdä kaikenlaisia elokuvia, omalla otteellaan.

Katto-tekijat_photo_miia_outinen

Teppo Airaksinen, Melli Maikkula ja John Lundsten. Kuva: Miia Outinen

”Tietysti parasta on, jos näkee omissa elokuvissaan piirteen, joka tekee niistä juuri meidän: että elokuvassa on selkeä tekijöidensä allekirjoitus”, Airaksinen toteaa.

Myös Lundsten peräänkuuluttaa oman tien kulkemista.

”Suurinta osaa jutuista ei ole vielä tehty. Ei tarvitse tehdä samaa, kuin mitä muut tekevät”, Lundsten toteaa. ”Ei Kattokaan edusta mitään tiettyä lyhytelokuvatyyppiä, jolla ollaan aina pärjätty Cannesissa. Se on vain lyhäri, joka onnistui hyvin.”

Laskelmoimattomuus ja vapaus toistuvat kolmikon puhuessa myös kansainvälisyydestä. Kansainvälisillä markkinoilla marginaalien edustajien joukko kasvaa suuremmaksi, eikä kaikkia voi – tai tarvitse – miellyttää.

”Elokuvien teko kansainvälisille markkinoille on jollain tapaa vapauttava ajatus. Jos katsoo vaikka Hymyilevän miehen menestystä, niin se osoittaa, että maailmalla pieni voi olla suurta”, Airaksinen kuvailee.

Hymyilevä mies on Juho Kuosmasen mustavalkoinen elokuva suomalaisesta nyrkkeilijästä. Vuosi sitten kyseinen elokuva palkittiin Cannesissa Un Certain Regard –sarjassa. Sen jälkeen elokuva on menestynyt ympäri maailman.

”On todellakin vapauttavaa, että on olemassa suuri eurooppalainen yleisö, joka pitää kaikenlaisesta elokuvasta. Siinä ei voi alkaa laskelmoida, millaisella elokuvalla pärjää – eli ei me lähdetä tekemään Katosta toisintoa, vaan säilytetään vapaus”, Lundsten sanoo.

Suomalaisten elokuvien pärjääminen maailmalla hyödyttää muitakin kuin vain kyseisen elokuvan tekijöitä, Airaksinen uskoo.

”En usko, että on sattumaa, että nyt 16 vuoden jälkeen juuri tämä lyhytelokuva pääsi Cannesiin”, Airaksinen pohtii. ”Kyllä siihen ihan älyttömästi vaikuttaa se, miten suomalainen elokuva muutenkin noteerataan kansainvälisesti –  nyt esimerkiksi Hymyilevä mies ja Tyttö nimeltä Varpu. Kun ruvetaan tekemään kansainvälisiä elokuvia, joita ei ole suunnattu vain Suomeen, niin sehän vain kasvattaa muidenkin mahdollisuuksia.”

 

Miia Outinen


Cannesin elokuvafestivaali järjestetään 17.-28. toukokuuta. Katto esitetään festivaalilla kaksi kertaa lauantaina 27.5. Lyhytelokuvakilpailun palkinto jaetaan päätöstilaisuudessa festivaalin viimeisenä päivänä. Lyhytelokuvakilpailussa voittajan valitsee tuomaristo, jota vetää Cannesissa itsekin palkittu romanialainen ohjaaja Christian Mungiu.

”Turha työ on leikkaajan työtä” – dokumenttielokuvan leikkaaminen on luopumista, etäisyyden ottamista ja onneksi myös oivalluksen hetkiä

Reetta Aalto Hot Docs -festareilla Torontossa. Kuva: Joona Pettersson.

Kanadan Hot Docs -festivaaleille (27.4.–7.5.) osallistuu tänä vuonna Suomesta viisi dokumenttielokuvaa. Pitkistä dokkareista mukana ovat Grey Violet – Silmätikku (ohj. Reetta Aalto), Hobbyhorse revolution (ohj. Selma Vilhunen) sekä Joka toinen pari (ohj. Mia Halme),  ja lyhytdokumenteista Toivola (ohj. Kaika Astikainen) sekä Till minnet av ett hem (ohj. Helena Öst).

Dokumenttielokuvien kohdalla leikkausprosessin merkitys kasvaa usein suureksi. Osa elokuvista muotoutuu selvästi uomiinsa vasta leikkausvaiheessa. Moni leikkaaja näkeekin leikkaamisen ja käsikirjoittamisen yhteyden dokumenteissa erityisen vahvana. Sama sanasto toistuu molemmista työnkuvista puhuttaessa, ja prosessit muistuttavat toisiaan monilta osin.

”Leikkaaminen on hirveän samanlaista kuin kirjoittaminen”, Reetta Aalto sanoo. Hän on ohjannut, käsikirjoittanut ja leikannut Grey Violet – Silmätikku –elokuvansa.

”Käytän leikkaamista prosessin aikana myös ajatusten jäsentämiseen ja kokeilen erilaisia asioita kuvamateriaalilla. Se on aikaa vievää ja raskasta, mutta myös ihanaa.”

Kuten kirjoittaessaan, myös leikatessaan Aalto kuvailee helposti olevansa ”ihan gone”: muissa maailmoissa, jolloin syöminen unohtuu ja tekeminen vie mennessään.

”Leikkaaminen on koukuttavaa. Se konkretia on palkitsevaa, kun joku asia loksahtaa kohdalleen”, Aalto kuvailee.

 

Nina Ijäs ihastui Toivola-elokuvan materiaaleihin heti ensisilmäyksellä – ennen kuin elokuvalla oli budjettia tai aikataulua. Hän vain tiesi haluavansa leikata tämän elokuvan.

Myös Toivola-elokuvan leikkaaja Nina Ijäs näkee leikkaamisen ja käsikirjoittamisen yhteyden vahvana. Leikatessa Ijäs tekee post it –lappuja ja kokeilee mihin kaikkeen materiaali taipuu. Toivolan materiaaleihin tutustuttuaan Ijäs kirjoitti ohjaajalle viisi erilaista käsikirjoitusversiota, joista päädyttiin yhteen.

Samoin leikkaaja Okku Nuutilainen allekirjoittaa leikkaamisen ja käsikirjoittamisen vahvan yhteyden. Hän on ohjaaja Selma Vilhusen ohella toinen Hobbyhorse revolution –elokuvan käsikirjoittajista.

”Tarinan rakentaminen alkoi jo ennen varsinaista leikkausta. Keskustelimme ohjaajan kanssa teemoista ja mietimme, mihin henkilöiden tarinat vievät”, Nuutilainen kertoo.

”Olin myös mukana yhdellä kuvauskeikalla ja kävin ohjaajan ja tuottajan kanssa yhden päähenkilömme Aiskun keppihevosvalmennuksessa. Jälkikäteen on vaikea hahmottaa milloin ja miten elokuvan kerronnalliset ja sitä kautta temaattiset ratkaisut syntyvät.”

Luopumisen tuskaa

Antony Bentleyn leikkaaman Joka toinen pari –elokuvan leikkausprosessi oli kaksiosainen: elokuvaa leikattiin ensin puolisen vuotta, jonka jälkeen leikkaamisesta pidettiin taukoa. Tauon aikana elokuvaa varten saatiinkin vielä lisää materiaalia, juuri sellaista jonka puuttumisesta oli kärsitty leikkausprosessin aikana. Uusi materiaali valotti yhden elokuvassa kuvattavan parin toisen puoliskon ajatuksia erosta.

”Siinä tapahtui pieni ihme. Uusi materiaali paransi leffaa merkittävästi”, Bentley arvioi.

”Myös tauko leikkaamisessa tekee tosi hyvää. Tauon jälkeen näkee asioita, joita ei muuten näe, jos niihin ei saa tarpeeksi etäisyyttä.”

Bentley sanoo pyrkivänsä työskentelemään päiväsaikaan, noin kahdeksantuntisia päiviä.

”Pitkiä leffoja leikatessa sellainen yötä myöten sekoilu ei sovi mulle yhtään. Leikatessa pitää myös ehtiä olla erossa siitä materiaalista, nähdä ystäviä ja liikkua. On hyvä tuulettaa päätä kesken leikkausprosessin, ja joskus vaikka leikata siinä välissä joku mainos”, Bentley kuvaa työtapojaan.

Leikatessa Bentley ajattelee usein jotain ystäväänsä katsomassa elokuvaa: välittyykö tarina, missä kohtaa pitää vääntää rautalangasta? Kuva: Noora Kuparinen.

Hobbyhorse revolution -elokuvan ensimmäinen leikkausversio oli noin kuusituntinen, mutta leikkaaja Okku Nuutilainen kokee, että jo siitä oli nähtävillä valmiin elokuvan piirteitä.

”Kolmen päähenkilön tarinan lomittainen kertominen toi omat haasteensa leikkaamiseen. Henkilöiden käänteiden sijoittaminen dramaturgiaan oli hetkittäin vaikeaa, kun esimerkiksi vuodenaikojen vaihtelut rajoittivat kohtausten sijoittelua”, Nuutilainen muistelee.

Antony Bentley sanoo, että ”turha työ on leikkaajan työtä”. Asioita menee jatkuvalla syötöllä roskakoriin ja niistä on osattava luopua elokuvan parhaaksi.

Reetta Aalto tunnistaa kipuilun materiaalista luopumisen kanssa.

”Elokuvaa tehdessä pitää olla kamalan rehellinen itselleen. Siinä hakkaa päätään siihen samaan seinään monta kertaa”, Aalto kuvaa.

Toivola-elokuvan kohdalla 40-minuuttisesta elokuvasta leikattiin lopulta 10 minuuttia lyhyempi. Luopuminen oli vaikeaa, ja pois jäi materiaalia jota sekä ohjaaja että leikkaaja piti hyvänä. Mutta leikkaaja Nina Ijäs uskoo, että elokuvan festivaalimenestystä on auttanut sen puolituntinen mitta.

 

”Sammakoiden on oltava sallittuja”

Joka toinen pari –elokuva oli ensimmäinen projekti, jossa Antony Bentley työskenteli ohjaaja Mia Halmeen kanssa. Toisin sanoen prosessiin kuului tällä kertaa olennaisesti myös toiseen tutustuminen. Bentley muistelee käyneensä Halmeen kanssa pitkiä keskusteluja ei pelkästään elokuvasta vaan myös sen ulkopuolelta.

”Usein tällaiset keskustelut laukaisevat jonkun idean tai ratkaisun johonkin ongelmaan. Samaa huoneilmaa kun siinä hengitetään, niin täytyy päästä estoista eroon, Bentley sanoo.”

On hyvä tutustua toisen työmetodeihin, huumorintajuun ja lapsuusmuistoihin, jotta ideoita voi heitellä ilman jatkuvaa sensuuria tai paineita.

”Sammakoiden on oltava sallittuja. Työskentely olisi tuskaista, jos ei tulisi juttuun ohjaajan kanssa.”

Toivola-elokuvan leikkausprosessin aikana leikkaaja Nina Ijäs ja ohjaaja Kaika Astikainen olivat molemmat Berliinissä. He työskentelivät samassa tilassa, mutta eri projektien parissa: Ijäs leikkasi Toivolaa ja Astikainen teki omaa kirjoitusprojektiaan. Metodi helpotti yhteistyötä, sillä ohjaaja oli lähellä aina, kun Ijäkselle nousi kysymyksiä tai hän halusi näyttää leikkausversioita.

Leikkaaminen on pitkälti yrityksiä, epäonnistumisia ja onneksi myös onnistumisia. Ja jälleen kerran yrityksiä.

”Jatkuva epävarmuus leimaa mun tekemistä enemmän kuin mitkään ’salama kirkkaalta taivaalta’ –tyyppiset onnistumisen hetket”, Antony Bentley nauraa.

”Leikatessa metsää ei näe puilta, ja oikeastaan vasta kun elokuva on valmis ja aikaa on kulunut, pystyn näkemään sen jollain tavalla ulkopuolelta, ja arvioimaan, että missä onnistuttiin.”

Nina Ijäs kuvailee leikkaamista kuin yrittäisi muistaa unen.

”Sitä ei voi katsoa liian läheltä, tai se katoaa eikä enää muista mistä siinä oli kyse. Sitä pitää katsoa vähän niin kuin silmäkulmasta, varovasti. Jos mä nyt käännyn ja yritän pakottaa sen tulemaan esiin, se ei tulekaan.”

Joskus asiat vain loksahtavat paikalleen ja jotain maagista tapahtuu. Nina Ijäs ihastui Toivola-elokuvan materiaaleihin heti ensisilmäyksellä – ennen kuin elokuvalla oli budjettia tai aikataulua. Hän vain tiesi haluavansa leikata tämän elokuvan.

”Näin matskut ja ajattelin, että tämä on kaunis, ihana elokuva. Erityisesti kiehtoi se, että kuvat olivat tarpeeksi pitkiä, jonka ansiosta leikkaajana pääsee luomaan rytmiä, joka olisi mahdollisimman lähellä elokuvan päähenkilöiden elämää ja olemista. Ajatuksena oli, että elokuvan kuvakestot saisivat katsojankin hengittämään hitaammin ja syvemmin”, Ijäs kertoo.

 

Palaute on leikkaajalle elintärkeää

Se, missä vaiheessa ja kenelle elokuvan leikkausversioita näytetään, on hienovaraista päätöksentekoa. Nina Ijäs sanoo antavansa mielellään ohjaajan päättää kenelle leikkausversioita näytetään.
”Kirjoitan kaiken palautteen ylös, mutta yritän olla ajattelematta sitä liikaa ihan heti. Seuraavana päivänä katson kaikkea kirjoittamaani ja sitten valitsen, mitä lähden kokeilemaan”, Ijäs kertoo.

Helena Öst muistelee ohjaamansa ja leikkaamansa Till minnet av ett hem –elokuvan leikkausprosessin sisältäneen sekä oivalluksia että vaikeampia hetkiä. Tärkeä oli se hetki, kun elokuvan päähenkilöt näkivät elokuvan ensimmäistä kertaa.”Tunsin todella suurta helpotusta, kun elokuvan päähenkilöt hyväksyivät leikkauksen, vieläpä ilman muutosehdotuksia”, Öst sanoo.

”Palautteesta hahmotan, ymmärtääkö katsoja, mitä olen yrittänyt viestittää. Ja jos ei ymmärrä, niin mistä syystä? Palaute auttaa minua tajuamaan, että mitä kuvista luetaan ja miltä ne katsojasta tuntuvat”, Helena Öst kuvailee.

Öst näytti elokuvansa leikkausversioita sekä elokuva-alan ihmisille että alan ulkopuolisille, miehille ja naisille.
”Palautteesta hahmotan, ymmärtääkö katsoja, mitä olen yrittänyt viestittää. Ja jos ei ymmärrä, niin mistä syystä? Palaute auttaa minua tajuamaan, että mitä kuvista luetaan ja miltä ne katsojasta tuntuvat”, Öst kuvailee.

Joskus palaset loksahtavat kohdilleen ja synnyttävät leikkaajalle voimakkaita ahaa-hetkiä. Reetta Aalto muistelee hetkeä, kun hän katsoi materiaaleja elokuvansa leikkauskonsulttina toimineen Okku Nuutilaisen kanssa.

”Siinä tapahtui tämän elokuvan kannalta iso oivallus. Istuimme Okun kanssa keinutuoleissa, haukoimme henkeämme ja huusimme että ’me ollaan kaikki fasisteja’! Myöhemmin raitiovaunussa törmäsin vanhaan lukiokaveriin ja ilmoitin hänelle, että hänkin on fasisti. Hän oli ymmärrettävästi hämillään ja sanoi, että ’ei Reetta, en ole’”, Aalto nauraa.
”Siinä tuli jokin iso oivallus siitä, että tämä leffa ei kerro vain siitä, että joku Putin olisi ’paha’, vaan että me kaikki myös ihan itse arjessamme koko ajan toisinnamme monin eri tavoin sortavia mekanismeja. Paha ei siis löydy jostain meidän ulkopuolelta, vaan se on myös meissä itsessämme ja rakenteissa, joita ylläpidämme. Ja joku jää aika ulkopuolelle.”
Lisäksi Aalto muistelee lämmöllä leikkauskonsultti Phil Jandalylta saamaansa palautetta elokuvan rough cut -versiosta.
”Leikatessa on suuri vaara, että menee lapsi pesuveden mukana. Mutta Phil lempeästi kannusti oikeisiin asioihin ja rohkaisi luopumaan asioista, joita olin roikottanut mukana turhankin pitkään”, Aalto sanoo.

Yleisö mielessä jo leikkauspöydässä

Suomalaiset dokumentti- ja lyhytelokuvat kiertävät paljon maailmalla, ja yksittäinen elokuva saattaa saada katsojia jokaiselta mantereelta. Tämä elokuvien mahdollinen kansainvälinen yleisö on monesti mielessä myös elokuvia leikatessa.

Antony Bentley arvioi, että hänen oma taustansa, puoliksi suomalainen ja puoliksi britti, auttaa katsomaan elokuvaa lähtökohtaisesti hieman kahdesta suunnasta. Leikatessa Bentley ajattelee usein jotain ystäväänsä katsomassa elokuvaa: välittyykö tarina, missä kohtaa pitää vääntää rautalangasta?

Reetta Aalto kertoo leikatessaan ajatelleensa niin sanottua länsimaista, ei-venäläistä yleisöä, ja sitä, kuinka paljon yleisö tarvitsee taustatietoa elokuvan aiheesta ymmärtääkseen tarpeeksi.
”Aluksi ajattelin ehkä turhankin paljon sitä, että katsoja tuskin tietää juuri Venäjästä niin paljoa kuin esimerkiksi minä ja että minkä verran ja mitä voin olettaa katsojan tietävän”, Aalto muistelee.

Ensin elokuvaan oli leikkauksessa tulossa mukaan eräänlaisia infopaketteja, mutta ne jäivät pois kun Aalto teki valinnan kertoa Venäjän tilanteesta vain sen, mikä selkeästi liittyy päähenkilöön.

”Tajusin, että ei ole mun tehtävä antaa kattavaa raporttia Venäjän ihmisoikeustilanteesta. Elokuvassa katsotaan Venäjää, Venäjän ihmisoikeustilannetta tai vaikkapa taideaktivismia juuri ja vain tämän päähenkilön kautta. Tärkeintä on, että päähenkilön tarina on seurattava ja emotionaalisesti vahva.”

Leikkaaja Okku Nuutilainen pyrkii välttämään ajattelemasta liikaa katsojien mahdollisia erilaisia taustoja.

Okku Nuutilainen on leikannut yhdessä Selma Vilhusen kanssa Keppihevosten vallankumous -elokuvan ja toiminut leikkauskonsulttina Reetta Aallon Grey Violet – Silmätikku -elokuvassa. Kuva: Noora Kuparinen.

”Uskon että jos jokin asia kiinnostaa ja koskettaa minua, se toimii universaalimminkin”, Nuutilainen sanoo.

Helena Öst uskoo, että elokuvan kannattaa olla mahdollisimman paljon tekijänsä näköinen. Silloin sillä on mahdollisuus tavoittaa katsojat, kulttuurista ja taustoista riippumatta. Tietyt asiat ovat tunnistettavissa missä vain.

”Tämän elokuvan kohdalla ajattelin, että pitää olla suomalainen, tai ehkä jopa suomenruotsalainen, poimiakseen elokuvan kaikki vivahteet. Mutta ilmeisesti elokuvassa on tarpeeksi paljon sellaista, joka aukea myös muille. Olen utelias kuulemaan, mitä kanadalaiset näkevät elokuvassa.”

Lyhytdokumentti Toivola on kuvastoltaan vahvasti suomalainen elokuva, lumikinoksineen ja maaseutumaisemineen. Leikkaaja Nina Ijäs näkee sen edustavan jollain tavalla unelma-Suomea: jotain mitä ei enää ole. Elokuvan talvi on äärimmäisen luminen ja kesä täynnä niittykukkia, kuin lapsuudessa.

”Se on tietynlaista Suomi-eksotiikkaa, ja on ollut kiinnostavaa nähdä, miten se on otettu vastaan eri puolilla maailmaa. Palm Springsin elokuvafestareilla se oli heille selvää americanaa, ja Japanissa tunnistettiin maaseudun tyhjentymisen ilmiö ihan yhtä lailla. Tanskassa ihmiset itkivät näytöksen jälkeen Q&A:ssa. Aihe herättää tunteita ympäri maailmaa.”

Anna Brotkin

Käsikirjoittaja ja freelancetoimittaja

Juho Kuosmasen Salaviinanpolttajat herättää henkiin palan Suomen elokuvahistoriaa


Juho Kuosmanen on viimeisen vuoden ajan ollut yksi Suomen puhutuimpia elokuvantekijöitä. Vuosi sitten hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Hymyilevä mies voitti Cannesin Un Certain Regard –palkinnon. Sen jälkeen elokuva on saanut monia palkintoja ja vienyt katsojien sydämet ympäri maailman. Menneenä viikonloppuna Kuosmasen uusi elokuva Salaviinanpolttajat sai ensi-iltansa Tampereella Loud Silents –festivaaleilla. Tällä kertaa luvassa on monin tavoin erikoinen elokuva: filmille mustavalkoisena kuvattu mykkäelokuva herättää eloon Suomen kaikkien aikojen ensimmäisen, jälkipolville säilymättömän elokuvan 110 vuoden takaa.

Ennen ensi-iltaa Tampereen Pyynikkisalin aula täyttyi innokkaista katsojista. Myös Salaviinanpolttajat- elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Kuosmanen oli hyvällä tuulella. ”Ihan odottava tunnelma, luulisin että tämä tulee ihmisiä naurattamaan – pettynyt olen, jos ei tule”, Kuosmanen kuvailee tunnelmiaan hetkeä ennen ensi-iltaa.

Pettyä Kuosmasen ei tarvinnut – viidenoista minuutin tarina kahdesta salaviinanpolttajasta (rooleissa Jaana Paananen ja Juha Hurme) sai täpötäyden salin raikumaan ensi-iltayleisön naurusta. Ennen Salaviinanpolttajia yleisöä nauratti jo – joskin varmasti myös liikutti – Kuosmasen edellinen mustavalkoinen mykkäelokuva, Romu-Mattila ja kaunis nainen, joka linkittyy löyhästi Kuosmasen Salaviinanpolttajiin.

Kossi

Heikki Kossi loihti foleyt Kuosmasen elokuviin yleisön silmien edessä. Kuva: Olli Riihitupa

Molempia elokuvia säesti taidolla ja pakahduttavalla tunteella Ykspihlajan Kino-Orkesteri, minkä lisäksi yleisö pääsi seuraamaan lähietäisyydeltä suomen tunnetuimman foley-artistin, Heikki Kossin, työskentelyä. ”Bändin kanssa mykkäelokuvia näkee, mutta live-foleyt on siihen vielä ekstraa. Se on taikatempun kaltainen juttu, kun äänet syntyvät siinä hetkessä”, Kuosmanen kertoo elokuvia siivittävästä äänimaailmasta.

Esityksen alettua oli helppo ymmärtää, mitä Kuosmanen tarkoitti verratessaan foley-artistin työskentelyä taikatemppuun. Kun Kossi ensimmäisen kerran havisutteli lavalla eloon elokuvan tuulessa heiluvat puut, yleisön ihastus oli käsinkosketeltavaa. Kossin työpisteessä syntyivät niin takkatulen ratina, kolikoiden kilinä kuin Romu-Mattilan – ja myöhemmin salaviinanpolttajien – kärryn surkea natina.

orkesteri2.jpg

Ykspihlajan Kino-Orkesteri loi Kuosmasen mykkäelokuviin sykähdyttävän musiikin. Kuva: Olli Riihitupa

Suomen ensimmäinen elokuva on mysteeri

Alkuperäinen elokuva sai alkunsa ideakilpailusta, joka järjestettiin vuoden 1907 keväällä. Elokuva sai ensi-iltansa saman vuoden toukokuussa. Ripeästi toteutettiin myös 110 vuotta myöhemmin Kuosmasen elokuva. Salaviinanpolttajat syntyi samalla, kun Kuosmanen vielä ahkerasti promoaa Hymyilevä mies –elokuvaansa maailmalla. Käsikirjoituksen Kuosmanen kirjoitti syksyllä ja helmikuussa kuvattiin. Aikataulu rakentui pitkälti Loud Silents –festivaalin mukaan, sillä elokuva oli festivaalin tilaama. ”Otto Kylmälä, joka tämän elokuvan myös tuotti, kysyi viime kesänä Sodankylässä, että kiinnostaisiko tällainen projekti. Totta kai se kiinnosti”, Kuosmanen totesi.

Hannu-salmi.jpg

Elokuvatutkija Hannu Salmi avasi yleisölle kadonneen alkuperäiselokuvan mysteeriä. Kuva: Olli Riihitupa

Suomen ensimmäisestä elokuvasta ei ole säilynyt ainuttakaan kopiota nykypäivään, eikä
alkuperäisestä elokuvasta ei tiedetä juuri mitään. Akatemiaprofessori, elokuvatutkija Hannu Salmi valotti mysteerisen elokuvan taustaa ennen Kuosmasen elokuvan esitystä. ”Siitä ei ole filmiruutuakaan, siitä ei ole ainoatakaan valokuvaa – kuvauksista tai elokuvasta – eikä minkään näköistä käsikirjoitusta”, Salmi kertoo. Kaikki, mitä elokuvasta tiedetään, perustuu 110 vuoden takaisiin lehti-ilmoituksiin ja tekijöiden muistikuviin.

Yhteensä 652 idean joukosta aikoinaan valikoidun Salaviinanpolttajat-elokuvan juonesta ja henkilögalleriasta tiedetään Helsingin Sanomien artikkelin ja lehti-ilmoitusten perusteella jotain. Tiedetään, että elokuvassa oli kaksi viinanpolttajaa, jotka korven kätköissä polttavat jalojuomaa. Paikalle saapuu röyhkeä junkkari, jonka kanssa pelattu korttipeli päätyy tappeluun ja poliisien saapumiseen. Mainittiin ilmoituksissa toki myös mukana ollut porsas, joka päätyi muiden hahmojen tavoin Kuosmasenkin elokuvaan.

”Tämän juonen ja henkilögallerian pohjalta me lähdettiin tätä tekemään viime syksynä ja onneksi löydettiin sekä Yleisradiosta että elokuvasäätiöstä ymmärrystä tälle aiheelle. Ohjaajan sanoissa jouduin kirjoittamaan, että minun on todella vaikea perustella tätä mitenkään sisällöllisin, syvällisin teemoin, mutta että täytyyhän tämä nyt tehdä”, Kuosmanen totesi esitellessään elokuvaa yleisölle.

Alkuperäisestä elokuvasta säilyneisiin ja toisaalta myös kadonneisiin tietoihin uuden elokuvan tekijät suhtautuivat vapautena. ”Olisi kaikin puolin kangistanut tätä prosessia, jos olisi yrittänyt liikaa imitoida jotain, mitä ei loppuviimein ole edes nähtävissä. Tämä on nyt meidän elokuvamme. Tämä on kunnianosoitus alkuperäiselle, mutta ei kannata lähteä kumartelemaan – kun lähtee tekemään jotain uutta, sitä pitää lähteä tekemään omista motiiveistaan käsin, jotta paras mahdollinen lopputulos saadaan aikaiseksi”, Kuosmanen sanoo.

Tältä Salaviinanpolttajat katsojastakin vaikuttaa: alkuperäisille raameille nyökkäävältä, mutta kuitenkin vahvasti Kuosmasen elokuvalta. Harkitut ja hauskat anakronismit – kuten viinakärryjä lumisella tiellä kitkuttavien salaviinanpolttajien ohi pyyhältävä auto – myös muistuttavat siitä, että tyylitellystä vanhanaikaisuudesta huolimatta tässä katsotaan uutta elokuvaa.

LoudSilents17_SES_37

Kiitoksena näyttelijöille ja työryhmälle oli asianmukaisesti ruusuja ja jalojuomaa. Kuva: Olli Riihitupa

 

”Hyvä, että pystyi heti pysymään liikkeessä”

Salaviinanpolttajat oli Hymyilevän miehen jälkeen Kuosmaselle tervetullut projekti. ”Tämä tulee hyvään hetkeen. Menestyneen esikoiselokuvan jälkeen paineet seuraavasta kasvavat, niin oli hyvä, että pystyi heti pysymään liikkeessä”, Kuosmanen toteaa.

Viime viikolla muun muassa Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa elokuvateattereihin saapunut Hymyilevä mies on poikinut ylistäviä arvioita paikallisissa medioissa. Yksi usein esiin nouseva kiitoksen aihe on J-P Passin upea mustavalkoinen kuvaus. Kuten muun muassa Manohla Dargis kirjoittaa New York Times –lehdessä, mustavalkoisuus toimii kuin aikakone siirtäen katsojan menneeseen, mutta että nykyään harvinainen tyyli tuntuu paradoksaalisesti tuoreelta eikä nostalgiselta (New York Times, 20.4.2017).

Kuosmanen-lahikuva

Salaviinanpolttajat-elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Kuosmanen. Kuva: Olli Riihitupa

Myös sunnuntaina Tampereella nähdyt elokuvat olivat Passin tyylikkäästi 16 milliselle filmille mustavalkoisena kuvaamia. Kuosmanen ei kuitenkaan aio takertua mustavalkoisuuteen vaan sanoo, että se oli ”näitten juttujen juttu”, ja että tärkeintä on kuvata aina sillä tyylillä, mikä milloinkin on paras. ”Tässä oli aika ilmeistä, että haluttiin tehdä elokuva mustavalkoisena”, Kuosmanen toteaa Salaviinanpolttajista.

Tampereella elokuva esitettiin digitaalisesti, mutta sitä tullaan näkemään myös filmiltä. Filmi on Kuosmasen mukaan leikattu Aki Kaurismäen tuotannolle lahjoittamalla filmipöydällä. ”Tästä tehtiin myös 16-millinen kopio, samalta filmiltä leikattu kuin mille se on kuvattu. Kun se on kääntöfilmiä, niin sen voi suoraan projisoida kuvaksi kankaalle”, Kuosmanen sanoo.

Ainakin Oberhausenin toukokuisilla lyhytelokuvafestivaaleilla Saksassa elokuva on tarkoitus esittää filmiltä. Myös Saksassa päästään nauttimaan elokuvasta live-musiikin ja –äänien kera: Oberhauseniin on Kuosmasen käsityksen mukaan lähtemässä sama porukka, joka Tampereellakin elokuvia säesti. ”Tämä on live-esitys, niin se on aina tietenkin hankalampi viedä. Mutta on sitä moneen paikkaan kyselty ja muutamaan paikkaan on jo sanottu lupaavastikin”, Kuosmanen kertoo tulevista kuvioista.

Tällä hetkellä Kuosmanen aikoo keskittyä seuraavan projektin kirjoittamiseen. ”Useitakin projekteja on vireillä, mutta mikä tulee sitten tehtyä, on tietenkin monen asian summa.”

Miia Outinen

Vaikuttava elokuva: Hyvästi Afrikka vie viestiä tasa-arvosta

Iiris Härmä ja YK:n väestörahaston Brysselin toimiston johtaja Sietske Steneker elokuvan esityksen jälkeisessä keskustelussa Euroopan parlamentissa 29.3.2017. Kuva Miguel Bueno.

Toronto, Tijuana, Kuala Lumpur, Zagreb, Peking, Ulan Bator, Nairobi… Iiris Härmän dokumenttielokuva Hyvästi Afrikka on kiertänyt maailmaa poikkeuksellisen laajasti. Elokuvan teemat ystävyydestä, tasa-arvosta ja globaalista kehityksestä ovat ajankohtaisia ympäri maailman. Suomalaisen Riitta Kujalan ja ugandalaisen Catherine Othienon tarinassa on esillä myös kulttuurien kohtaaminen, yhteiselo. Miten yhden elokuvantekijän visiosta syntyy niin monia liikuttava teos?

Elokuvan ensi-ilta oli yli kaksi vuotta sitten tammikuussa 2015 DocPointissa, ja festivaaleja on sittemmin kertynyt yli 50 suuresta Hot Docsista aina pienempiin festivaaleihin, joissa teemoina on esimerkiksi naistekijät, etnografinen elokuva tai lhbtq-vähemmistöt. Lisäksi se on ollut erikoisnäytöksissä mm. YK:n päämajassa New Yorkissa, Tarja Halosen kutsumana Harvardin yliopistossa ja viimeksi tänä keväänä EU:n parlamentin jäsenille suunnatussa vaikuttamisnäytöksessä Brysselissä.

Iiris Härmä ei ole kampanjavastaava tai kehitysyhteistyöaktivisti. Hän on elokuvantekijä. “Haluan tehdä jotain, minkä ihmiset näkevät, näyttää ne yhteiset kipupisteet. Ja se voi olla tukemassa päätöksentekoa ja yhteistä hyvää. Onhan ohjaajalla toki sitä idealismia, mutta se on sisäinen juttu. En halua tehdä julistavia elokuvia, tai tinkiä taiteellisuudesta.”

Yhteistyökumppanina elokuvassa oli pitkäikäinen kehitysyhteistyöjärjestö Solidaarisuus, mutta kuten Härmä toteaa: “Lähtökohtana ei todellakaan ollut tehdä mitään pr-videota jollekin järjestölle. Menin tutkimaan, mitä Ugandassa tapahtuu – ja se heidän työnsä olisi voinut näyttäytyä myös toisenlaisessa valossa.”

Tutkiminen onkin Härmän elokuvanteossa keskeistä. Hän käytti vuoden etsiessään kuvauskohdetta häntä kiinnostaneelle aiheelle, naisten voimaantumiselle. Härmä osallistui myös ulkoasiainministeriön järjestämälle, toimittajille suunnatulle Kehitysakatemia-kurssille, jonka aikana muun muassa käytiin Nepalissa tutustumassa käytännön kehitysyhteistyöhön.

Kuvausten lähtöpisteeksi muodostui Catherinen Cofcawe-järjestön seksuaalikasvatuskurssi uskonnollisille johtajille. Kurssilta yhdeksi päähenkilöksi nousi Daizy Kimbowa, monilapsisen perheen huoltaja, joka koki koulutuksessa heräämisen tasa-arvoajatteluun.

Koulutus sai Daizy Kimbowan ymmärtämään, miten välttämätöntä sukupuolten välinen tasa-arvo on.

Toisella kuvausmatkalla Riitta ja Catherine saivat syytekirjelmän – korkeat poliittiset tahon syyttivät heitä lesboiksi pyrkimyksenään vaikeuttaa Cofcawen työtä. Luottamus Härmään oli ehtinyt syntyä, joten hän pääsi kuvaamaan myös tätä naisille hyvin raskasta prosessia.

Yhteistyö aukaisee ovia

Elokuvan työstäminen syvensi Härmän ymmärrystä kehitysyhteistyöstä ja erityisesti siitä, että kestävimmät tulokset saadaan koulutuksella, tiedon jakamisella. Sitä työtä hän on tehnyt itsekin elokuvan valmistumisen jälkeen, yhdessä Solidaarisuuden kanssa.

“Pienillä järjestöillä ei ole mahdollista tukea taloudellisesti, mutta tuki voi olla muunlaista. Esimerkiksi markkinoinnissa voi yhdistää voimia, jos löytyy yhteinen tarina kerrottavaksi. Järjestöillä voi olla myös organisaatio, joka mahdollistaa hyvien erikoisnäytösten ja keskustelutilaisuuksien järjestämisen, puhujien löytämisen. Elokuvantekijällä sellaiseen menisi paljon aikaa. Mutta jos jollain järjestöllä on mahdollisuus tehdä sitä työtä ja saada myös oma äänensä kuuluviin, se on win-win-tilanne kaikille.”

Itse elokuvantekoon tai sisältöön järjestöllä ei ollut sanavaltaa. Härmä kuvaa Solidaarisuuden apua “oven aukaisemiseksi”. Tärkeää on, että kumppanuus on avointa ja sen rajat on selkeästi sovittu.

Härmä uskoo, että elokuvantekijät ovat tällä hetkellä tietoisempia vaikuttamistyön tärkeydestä ja mahdollisuuksista. Elokuva voi nostaa keskustelua tai olla päätöksenteon tukena, mutta vaikutukset ovat harvoin konkreettisia. Jos ihminen hetkeksi pysähtyy elokuvan äärelle ja kokee sen kautta jonkun tilanteen – vaikka sellaisen jossa ugandalaisessa maalaiskylässä nainen löytää itsensä – ehkä se voi esimerkiksi päättäjien kohdalla vaikuttaa rahan jakamiseen.”

Toisaalta erilaisiin yhteiskunnallisille tai poliittisille päättäjille suunnattuihin tilaisuuksiin saattaa tulla lähinnä asiaa jo kannattavia ihmisiä, mutta Härmä uskoo, että heillekin elokuva voi olla tärkeä motivaation ja viestin vahvistajana.

Dokumenttielokuvalla katsojaluvut elokuvateattereissa jäävät pieniksi. Yhteistyönäytökset keskustelutilaisuuksineen ovat työläitä, mutta voivat olla tekijöille tärkeitä: niissä pääsee usein kohtaamaan ihmisiä, joille elokuva on erityinen. “Se tuntui hyvin konkreettiselta, että on tehnyt jotain sellaista, jolla on merkitystä muille.”

Onko Hyvästi Afrikka -elokuvan kokemusten jälkeen vaikuttamistyö ollut kirkkaammin mielessä myös uusissa projekteissa? “Ei oikeastaan niin päin. Mitä opin tästä projektista, on yhteistyö. Me teemme todella yksin näitä elokuvia. Koin sen kivana voimanlähteenä, että minulla oli yhteistyökumppaneita tekemässä elokuvaa. Se auttaa sitä koko prosessia, projektien aukaiseminen ja kumppanien etsiminen avoimesti.”

Marjo Pipinen

Teheranin tähtitaivaan alta avaruuden kynnykselle – Mazdak Nassir CPH:LAB:ssa Kööpenhaminassa

Mazdak Nassirin ohjaama High Hopes (2007) voitti Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun pääpalkinnon vuonna 2008 alle 30 minuutin elokuvien sarjassa.

Elokuvantekijä Mazdak Nassir lähti Kööpenhaminaan CPH:DOX-festivaalin dokumenttityöpajaan ja palasi mukanaan idea tieteiselokuvaan. Iranissa syntyneen suomalaisen suunnitelmat ylittävät muutenkin elokuvien, maiden ja planeetan rajoja.

Mazdak Nassir sanoo, ettei hänen lapsuutensa Iranissa poikennut paljoakaan länsimaisten lasten elämästä. Kesällä mummolassa hän vietti öitä ulkona ja katseli haaveillen tähtitaivasta.

”Sodan takia katselimme tähtiä usein. Teherania pommitettiin ja ulkona oli turvallisempaa kuin sisällä talossa, joka olisi sortunut osuman sattuessa. Pimennysten takia tähdet erottuivat tosi hyvin. Liikkuvat valopisteet olivat lentokoneita ja niiden ampumia raketteja. Arvuuttelimme, mihin ne osuvat”, Nassir muistelee.

Nassir syntyi vuonna 1976, muutama vuosi ennen Iranin islamilaista vallankumousta. Sota Irakia vastaan syttyi 1980, vallankumousta seuraavana vuonna. Vaikka lapsuusmuistot sodan keskellä kuulostavat hurjilta, Nassir kertoo niitä lämpimästi.

Ja Nassirin muistot leikeistä tosiaan kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin länsimaisilla lapsilla. Pikku Mazdak leikki cowboyta ja haaveili ryhtyvänsä astronautiksi – tähtitaivaan innoittamana.

”Silloin astronautti oli yksi seikkailijan ja pioneerin rooli muiden joukossa. Halusin myös lentää. Mutta ne olivat romanttisia haaveita. Myöhemmin Turkissa unelmoin enimmäkseen koulunkäynnistä ja selviytymisestä”, Nassir toteaa.

Mutta haaveet taivaasta ja avaruudesta jäivät kytemään pitempään kuin cowboyn hommista.

Nassirin isä työskenteli keskuspankin jalokiviasiantuntijana. Siellä säilytettiin muun muassa shaahin kruunua. Niinpä hänellä oli väistämättä ollut pintapuolisia yhteyksiä shaahin hallintoon, mikä ei ollut hyväksi ajatollahin hallitsemana aikana.

Kun Mazdak Nassir oli yhdeksän, perhe pakeni sotaa ja isän uhkaavaksi käynyttä asemaa. Ensin he menivät Turkkiin, kuten syyrialaiset pakolaiset viime aikoina. Siellä Mazdak katsoi elokuvia. Vuonna 1990 Nassirit päätyivät kiintiöpakolaisina Jyväskylään.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Mazdak Nassir päätyi erinäisten vaiheiden jälkeen harjoittelijaksi Moon TV:lle. Siellä lapsuuden astronauttihaaveet alkoivat taas kyteä.

”Moon TV:llä näytettiin muun muassa Duudsoneita. Mietin, että eikö nuorisolle voisi tehdä jotain järkevämpää. Silloin sain idean ohjelmasta, jossa koulutettaisiin astronautteja. Mutta eihän sellaista silloin voinut Suomessa tehdä.”

”En missään nimessä ole hylännyt elokuvia. Niissä sydämeni lepää. Tämä on välietappi, jolla haluan kokeilla, olisiko toinen malli mahdollinen”, Nassir painottaa. Kuva: Milla Takala / Lehtikuva

Nassir opiskeli elokuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa. Ensimmäisessä opiskelijalyhärissä Pako (2006) etsittiin turvaa vainolta ja toisessa High Hopes (2007) haaveiltiin lentämisestä. Ensimmäinen ammattilaislyhäri Jalil (2009) kuvasi iranilaissyntyisen teinipojan kokemusta Itä-Helsingistä.

Nassir teki myös muita alan töitä, muun muassa näytteli elokuvissa ja televisiossa. Enimmillään hänellä oli vireillä 16 eri hanketta. Vuosien jälkeen freelancer-taiteilijan kapea ja epävarma elanto alkoi rassata – varsinkin kun ensimmäinen lapsi syntyi.

Nassir kertoi kaverilleen, fyysikko Kalle Vähä-Jaakkolalle ajatuksestaan astronautti-tv-sarjasta. Vuonna 2013 he perustivat yhtiön Cohu Experience, joka kehittää Space Nation -ohjelmaa ja puhelinsovellusta.

”En missään nimessä ole hylännyt elokuvia. Niissä sydämeni lepää. Tämä on välietappi, jolla haluan kokeilla, olisiko toinen malli mahdollinen”, Nassir painottaa.

Nyt välietapissa työskentelee parikymmentä ihmistä ja se tähtää maailmanlaajuiseksi hankkeeksi.

Ensimmäiseksi on tarkoitus kehittää puhelinsovellus, jonka kautta ihmiset voivat ottaa osaa harjoitusohjelmaan, jossa he suorittavat tehtäviä. Niiden on tarkoitus valmentaa heitä astronauttikoulutukseen. Ohjelmassa käytetään sekä lihaksia että aivoja.

”Se osallistujajoukko on Space Nation, avaruuskansa”, Nassir maalailee.

Toisessa vaiheessa parhaiten pärjänneistä valitaan osallistujat tv-ohjelmaan, jossa koulutus jatkuu vielä vakavammin. Lopulta paras pääsee avaruuteen. Muut voivat osallistua puhelinsovelluksen kautta kaikkiin vaiheisiin.

”Ei Neil Armstrongkaan mennyt Kuuhun yksin. Mukana oli valtavasti väkeä. Ja ensin vietiin ihminen ilmakehän rajalle, sitten kiertoradalle. Avaruusturismi etenee samalla tavalla vaiheittain”, Nassir sanoo.

Mutta vielä kaikki ovat tukevasti Maan pinnalla. Kukaan ei pysty viemään turistia avaruuteen, mutta moni kehittelee tekniikkaa. Muun muassa miljardöörien Elon Musk ja Jeff Bezos hankkeet tunnetaan laajalti.

”Tarkkaa aikaa ei voi sanoa, mutta vuoden 2018 lopussa tai vuonna 2019 se on mahdollista. Maailmalla testataan systeemejä koko ajan”, Nassir sanoo.

Cohu Experience keräsi joukkorahoituksella yli kolme miljoonaa euroa sovelluksen kehittämiseen. Kokonaisbudjetti on kuusi miljoonaa.

Hanke on iso. Suomalainen pitkä näytelmäelokuva tehdään keskimäärin 1,4 miljoonalla. Toisaalta Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan budjetti on vähän isompi, yli seitsemän miljoonaa.

Nassir kumppaneineen on arvioinut, että sovellus tarvitsisi maailmalta nelisen miljoonaa pelaajaa kannattaakseen. Suomessa kehitetyllä Angry Birdsillä oli enimmillään yli 200 miljoonaa pelaajaa.

Space Nation ei luultavasti vetoa ihan yhtä laajoihin massayleisöihin, mutta ei määrä tunnut mahdottomaltakaan. Nassir ei vähättele tavoitteiden mittakaavaa ja vaativuutta, mutta ei kuulosta ollenkaan säikkyvänkään isoja numeroita.

Nassirin pariksi valikoitui CPH:LAB:ssa Tanskassa asuva kanadalainen filosofian tutkija Alexander Wilson (vas.), joka on erikoistunut posthumanismiin.

”Suomalaisessa elokuvatuotannossa kuusi miljoonaa on iso raha, mutta maailmalla – varsinkaan Amerikassa – ei kovinkaan iso. Suomessa pelataan liian varman päälle, koska pelätään epäonnistumista”, Nassir sanoo.

Viimeisen vuoden Nassir on reissannut hankkeen parissa ahkerasti, myös Amerikassa, ja kiinnostusta on löytynyt. Talouslehti Forbes nosti Cohu Experiencen viime vuoden lopussa kymmenen kiinnostavimman eurooppalaisen start up -hankkeen joukkoon.

Jos Space Nation on Nassirille sivupolku elokuvien tekemisestä, niin CPH:DOX-festivaali maaliskuussa oli sivupolku siitä. Kööpenhaminan festivaali on noussut Euroopan dokumenttitapahtumien kärkikastiin Amsterdamin Idfan ja Leipzigin vanaveteen.

”Köpiksen pajoissa yhdistettiin tänä vuonna elokuvantekijöitä muiden alojen ihmisiin. CPH:LAB:sta soitettiin ja pyydettiin minua mukaan. Oikeastaan minulla ei olisi ollut aikaa, mutta en osaa sanoa ei kiinnostaville jutuille.”

Nassirin pariksi valikoitui Tanskassa asuva kanadalainen filosofian tutkija Alexander Wilson, joka on erikoistunut posthumanismiin. Siinä pyritään päivittämään humanistinen ideologia 2000-luvun todellisuuskäsityksen mukaiseksi.

”Oli jännää, kun minun filosofiani on lukiopohjalla ja Wilson on tutkijatohtori. Minua kiinnostaa transhumanismi, jossa ihminen kehittyy tieteen myötä. Haluan tietää, mitkä ovat ihmisen kulttuurin peruspilarit, jotka pysyvät, vaikka maailma muuttuu”, Nassir selittää.

Muutaman päivän keskustelujen perusteella Nassir ja Wilson tulivat siihen tulokseen, että paras tapa käsitellä teemoja olisi tieteiselokuva. Nyt sellaisen käsikirjoitus on sitten tekeillä. Ei kuulosta pieneltä suomalaiselta perusleffalta sekään.

”Aina kun joku nauraa epäuskoisesti hankkeilleni, se vahvistaa päättäväisyyttäni”, Nassir sanoo hilpeästi hymyillen.

Space Nation -sovellus on tarkoitus julkaista ensi syksynä. Mutta Mazdak Nassir ei ole se voittaja, joka pääsee avaruuteen. Harmittaako työskennellä, jotta joku muu pääsee toteuttamaan lapsuudenhaaveen?

”Totta kai avaruuteen pääseminen on ikuinen haaveeni. Uskon, että se toteutuukin vielä. 10–15 vuoden päästä avaruusturismi ei ole enää harvojen juttu. Sitten minäkin menen sinne. Siihen saakka olen kansalainen Space Nationissa.”

 

Harri Römpötti

 

”Suomalaista elokuvaa ei vaivaa mitkään kahleet, jotka pitäisi rikkoa”

Suomen elokuvasäätiö esitteli Helsinkiä ja suomalaista elokuvaa kansainvälisille alan ammattilaisille maaliskuun alussa, Tampereen elokuvajuhlia edeltäneellä viikolla. Yhteistyössä elokuvajuhlien kanssa kutsutussa seurueessa olivat Maja Lindquist Nordisk Panoramasta, Arthur Lemasson Brestin lyhytelokuvafestivaaleilta, Radka Weiserová Prahan lyhytelokuvafestivaaleilta sekä Hebe Tabachnik Seattlen ja Palm Springsin festivaaleilta. Vieraille esiteltiin muun muassa Kaurismäen Helsinkiä, modernia arkkitehtuuria sekä suomalaista elokuva-alaa: lyhytelokuvia, animaatioita sekä dokumentteja. Helsingin jälkeen matka jatkui Tampereen elokuvajuhlille.

ses_vieraat

Kuvassa vasemmalta Maja Lindquist, Anna Brotkin, Arthur Lemasson, Otto Suuronen, Radka Weiserová, Hebe Tabachnik

Hebe Tabachnik sanoo ilahtuneensa siitä, ettei viikon aikana erottanut mitään erityistä suomalaisia elokuvia yhdistänyttä teemaa, genreä tai näkökulmaa.
”Vaikuttaa siltä, että suomalaiset dokumentti- ja lyhytelokuvat eivät yritä olla mitenkään erityisemmin ’suomalaisia’, ja se on hyvä asia”, Tabachnik sanoo.
”Suomalaista elokuvaa ei vaivaa mitkään kahleet, jotka pitäisi rikkoa. Näin valtavan paljon erilaisia lähestymistapoja ja erityyppistä elokuvakerrontaa. Skaala oli laaja.”
Brestin lyhytelokuvafestivaalien Arthur Lemasson myöntää ennen Suomen vierailua ajatelleensa, että suomalainen elokuvakerronta olisi leimallisesti kaurismäkeläisempää. Oletus osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tarjonta oli Lemassonin mukaan monipuolista, modernia ja laadukasta.

Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun tuomaristossakin istunut Tabachnik ilahtui esimerkiksi Heta Jäälinojan Penelope-animaatiolyhytelokuvan hallitusta kokonaisuudesta.
”Etsin elokuvista uniikkia visiota. Miksi juuri tämä tekijä on kiinnostunut juuri tästä aiheesta? Pidän elokuvista, joilla on juuret.”
Ohjelmistosta hänen mieleensä jäi esimerkiksi Lauri-Matti Parppein Tulivuori-lyhytelokuva.
”Se on hyvä esimerkki elokuvasta, joka alle kymmenessä minuutissa ehtii kertoa suuren tarinan. Hyvin vähäisillä elementeillä on rakennettu kokonaisen ihmissuhteen tarina. On tärkeää, että elokuvantekijä käsittelee juuri niitä aiheita, joista hän itse haluaa puhua”, Tabachnik muistuttaa.

Fucking Bunnies_3

Saatanan kanit (Kuvassa näyttelijät Minna Suuronen ja Janne Reinikainen)

Jos jokin asia suomalaisissa elokuvissa erottuu leimallisesti suomalaiseksi, on se huumori. ”Fucking Bunnies (Saatanan kanit, ohj: Teemu Niukkanen) on tästä hyvä esimerkki. Suomalaisessa huumorissa on jotain ihan erityistä: kirpeää ja toteavaa, kulmikasta”, Tabachnik kuvailee. Myös Prahan lyhytelokuvafestivaalien Radka Weiserová pisti merkille suomalaisten lyhytelokuvien komediallisuuden. Helsingissä vieraat näkivät sekä Suomen elokuvasäätiön kuratoiman lyhytelokuvanäytöksen että Donkey Hotel –kollektiivin tuottamia uusia lyhytelokuvia.
”En välttämättä kutsuisi kaikkia näkemiäni komedioita puhtaiksi komedioiksi. Enemmänkin ehkä hymyileviksi. Pidin niiden pehmeän komediallisista elementeistä.”
Myös Brestin lyhytelokuvafestivaalien Arthur Lemasson allekirjoittaa kollegoidensa ajatuksen suomalaisesta omalaatuisesta huumorista.
”Monessa elokuvassa sosiaalisia tai yhteiskunnallisia kysymyksiä käsiteltiin huumorin avulla. Väittäisin, että juuri tällaista käsittelytapaa harvoin näkee muualla, ja siksi se tuntui tuoreelta ja omaleimaiselta.”

Dokumenttielokuvien osalta Hebe Tabachnik uskoo, että maassamme on edelleen myös paljon kiinnostavia historiallisia tarinoita kerrottavana. Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa on tästä hyvä esimerkki.
”Uskon, että Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, on edelleen avohaavoja, joita elokuvantekijät pikku hiljaa uskaltavat alkaa käsitellä. Kotimaassani Argentiinassa ei moneen vuoteen käsitelty lainkaan maan synkkiä vaiheita ja diktatuuria, mutta olen iloinen, että nuorempi sukupolvi tarttuu näihin vaikeisiinkin aiheisiin ja tekee niistä elokuvia, jotka matkaavat ympäri maailmaa. En tiedä auttavatko elokuvat varsinaisesti parantumaan näistä traumoista, mutta ainakin ne auttavat meitä ymmärtämään ja olemaan avoimempia”, Tabachnik pohtii.
Radka Weiserován mieleen painui Tampereen ohjelmistosta erityisesti Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution –dokumentti.
”En varmasti ole ainoa, jonka päähän se jää pidemmäksi aikaa pyörimään. Aihe on niin outo, uniikki ja koskettava. On mahdotonta katsoa sitä koskettumatta.”

Hebe Tabachnik on festivaalivalitsijan työnsä puolesta nähnyt suomalaisia elokuvia jo vuosien ajan. Laatu on hänen mielestään vuosien aikana parantunut.
”Selvästi Suomessa on panostettu siihen, että elokuvat ja niiden tekijät matkustavat maailmalla, ja se alkaa näkyä elokuvien laadussa laajemminkin. Tämä on tietysti pitkäjänteistä ja hidasta työtä, mutta uskon että se on merkittävästi parantanut Suomessa tehtävien elokuvien laatua.”

Anna Brotkin

Käsikirjoittaja ja freelancer-toimittaja

Kööpenhaminan CPH:DOX:iin lähtee Suomesta kolme elokuvaa, mukana itsensä surutta likoon laittava Samira Elagoz

Pohjoismaiden tärkeisiin dokumenttifestivaaleihin lukeutuva CPH:DOX järjestetään Tanskassa 16.–26. maaliskuuta. Tällä kertaa mukana on kolme pitkää suomalaisdokumenttia.

Niin elokuvassa kuin performanssitaiteessa läpimurtoa tekevän Samira Elagozin elokuva Craigslist Allstars otettiin kansainväliseen kilpailuun. Elina Hirvosen alkuvuonna puhuttanut Kiehumispiste on mukana Power To The People -sarjassa. Tanskalaisen Lars Feldballe Petersenin ohjaama ja suomalaisen Kinocompanyn tuottama The Unforgiven kilpailee F:Act Awards -palkinnosta. Näissä elokuvissa mennään yksityistäkin yksityisemmistä kohtaamisista (Craigslist Allstars) yleisimpään kiistakapulaan (Kiehumispiste).

Craigslist Allstars -elokuvan ohjaaja Samira Elagoz

Samira Elagoz: Craigslist Allstars

Varmaan kotimaassa vielä noteerataan yllätyksenä suomalais-egyptiläinen Samira Elagoz alun perin Karkkilasta (synt. 1989). Elokuvaa Craigslist Allstars (2016) varten hän laittoi tunnetulle Craigslist-ilmoitussivustolle viestin hakien miehiä, joiden luokse voisi mennä kameroineen ja katsoa mitä tapahtuu kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välillä. Lupaus myös oli, ettei hän poistuttuaan palaa. Mitään ulkopuolista kuvaajaa ei ollut mukana.

Elagozin käyttämät kaupungit olivat hänen asemapaikkansa Amsterdamin lisäksi Berliini ja Tokio. Vastauksia tuli runsaasti. Osa henkilöistä on varsin paljaina. Elokuvassa Taikuriksi nimetyn miehen luona Elagoz viipyi peräti viisi päivää, eikä siinä jarruteltu.

Elagoz teki kaksi lopputyötä kokeellisen koreografian opintoihin Amsterdamissa. Toinen oli tämä elokuva, toinen näyttämöesitys Cock, Cock… Who’s There?, siinäkin aiheena sukupuolidynamiikka. Myös jälkimmäisessä on liikkuvaa kuvaa. Molemmat ovat keränneet Euroopassa ylistäviä arvosteluja. Hyvin pian se huomataan Suomessakin. Toistaiseksi elokuvaa ei ole edes nähty täällä, mutta esitys on nähty.

”Tanssia opiskellessani tajusin pian, etten halunnut tehdä yhtään juttua, jossa tanssijat ovat treenattuja. Halusin, että töissäni on oikeat reaktiot ja kohtaamiset”, Elagoz selittää.

”Minun olisi mentävä etsimään mun niinsanottuja esiintyjiäni ulkopuolelta. Aitoja ihmisiä, jotka hakevat kokemusta, hyväksyntää ja intiimiyttä. Olisi ollut tosi harmi, jos olisin jäänyt vain esitysalalle.”

Niin hän päätyi elokuvamuotoon Craiglist Allstarsissa ja saman materiaalin pohjalta tehdyissä muutamissa esiversioissa. Elagozilla ei ollut mitään editointikokemusta, mutta asenne oli yhtä peloton kuin itse Craigslist-kohtaamisissa.

Craigslist Allstars

”Kuuntelen paljon progerockia. Mars Volta -bändin Omar Rodríguez López sanoi, että hän kokee itsensä elokuvantekijänä, joka tekee musiikkia. Minuun vaikutti ajatus, että pystyy hyödyntämään elokuvan keinoja toisessa genressä, musiikissa. Vastaavasti itse olen saanut elokuviini dramaturgian ja rytmin tajua eniten kuuntelemalla musiikkia.”

”On hyvin taianomaista kohdata toinen ihminen kameran edessä. Kättelyinformaatio sivuutetaan. Projektissa oli loputtoman kiehtovaa se jopa addiktoiva tilanne, että sun pitää tosi nopeasti reagoida asioihin. Jos mun kuvauskohde on hyvin varautunut, minustakin tulee varautunut. Jos hän on villi, menen itsekin mukaan. Otan ohjaajan roolin vasta editointipöydässä.”

Tanssitausta on auttanut käyttämään kameraa omintakeisesti sikäli, että Elagoz liikkuu paljon kameran kanssa tilassa. Kaikesta tästä yhdistyy jotain sellaista, jota ei ole ehkä koskaan tehty.

Viime vuonna Craigslist Allstars pääsi jo Amsterdamin IDFA-dokumenttitapahtumaan.

”Kuului kyllä myös kommentteja elokuvan henkilöistä, että what a bunch of perverts. Sanoin, etten koe noin. En hätkähdä helposti, enkä tuomitse ihmisiä heti kun he tulevat vastaan. Olen ollut aina magneetti sellaisille tyypeille kuin elokuvassa tavattava kitaristi-Steph, kliseinen oman olohuoneensa superstara. He tulevat juttelemaan. Havaitsin sen jo, kun olin monta vuotta siivoojana Meilahden sairaalassa.”

Elagoz luonnehtii Cock, Cock… Who’s There? -esitystä vakavaksi ja aiheeltaan tärkeäksi. Siitä hän ei muuttaisi mitään. Craigslist Allstars -elokuva taas on ”aika kevyt ja hauskakin”. Juuri valmistuneeseen tuoreimpaan lyhytfilmiinsä The Young And The Willing tekijä on käyttänyt Tinder-palvelua.

”Seuraavaksi haluan lähteä kuvaamaan Venäjälle. Tähän asti minulle on ollut tärkeää, että menen paikalle yksin. Mutta ajattelin, että nyt mukana voisi kulkea sidekick.”

Kuten Samira Elagozin festarileffalle sopii, haastattelin häntä Skypellä.

Elina Hirvonen: Kiehumispiste

Kiehumispiste

Viime vuoden kaoottista pakolaiskeskustelua ja mielenosoituksia reportaasimaisesti taltioiva Kiehumispiste (2017) leviää katsojille tavanomaisesta poikkeavaa reittiä. Verkkosivuilta pyytämällä (boilingpoint.fi) saa salasanan dokumentin Vimeo-linkkiin.

”Kuka tahansa voi järjestää näytöksiä missä tahansa. 500 näytöstä meni rikki viime viikolla”, iloitsee ohjaaja Elina Hirvonen (synt. 1975).

”On ollut koulunäytöksiä, ja esimerkiksi Maahanmuuttovirasto on järjestänyt näytöksen työntekijöilleen. Sivulla on myös naapurisovittelun asiantuntijan Miriam Attiaksen video, jossa hän tiiviisti paketoi rakentavan keskustelun palikat.”

”Mouka Filmiä pitää kiittää rohkeudesta. Julkaisimme elokuvan noin, koska halusimme sen toimivan keskustelun avauksena ja tuovan yhteen myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Pyrimme luomaan sellaisia tiloja, joissa pystyy keskustelemaan. Turussa Feministinen puolue järjesti esityksen, jonne tuli Suomi ensin -jengiä ja syntyi ihan hyvää keskustelua.”

Hirvonen tunnetaan parhaiten Finlandia-ehdokkaaksikin nimettynä kirjailijana (Hirvosen kolmesta romaanista ensimmäinen Että hän muistaisi saman, 2005). Jo ennen tuota hän herätti huomiota Palaneen käry -tv-ohjelman vetäjänä, joka rohkeni kysyä valtalehden vastaavalta päätoimittajalta, aikooko tämä erota (sen vuoksi, millä tavoin päälehti oli hyssytellyt Matti Ahde -jupakkaa).

Kiehumispisteen ohjaaja Elina Hirvonen

Hirvonen on kuitenkin valmistunut myös dokumenttiohjaajaksi. Hänen palkittu aiempi työnsä Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa (2007) pureutui sekin siirtolaisuuteen, Afrikasta Espanjan kehnosti palkatuille tomaattiviljelmille pyrkineisiin ihmisiin. Muutaman vuoden Afrikassa asuminen heijastuu voimakkaasti myös Hirvosen romaaneissa.

Hirvonen oli vuosi sitten jo aloittanut Mouka Filmille aivan muun dokumentin kuvaukset, kun päättikin vaihtaa aihetta lennosta. Pakolaiskysymyksessä esiintyi niin paljon ohi puhumista.

”Vuosi on todella lyhyt aika tehdä pitkä dokkari”, Hirvonen sanoo.

”Kävimme asiaan pää edellä kylmään veteen -tyyppisellä metodilla. Ajattelimme heti, että Kiehumispiste tulee ulos vuoden 2017 Docpointissa. Aikaisin myös päätettiin, että viimeiset kuvaukset tehdään itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa.”

Maaliskuun alussa Tampereen elokuvajuhlilla Kiehumispiste lunasti Kirkon mediasäätiön palkinnon. Kansainvälisen festivaaliensi-iltansa se sai samaan aikaan One World -dokumenttifestivaalilla Prahassa.

”Prahassa katsojat vertasivat paljon Suomen tilannetta Tšekin tilanteeseen, vaikka sinne on otettu hyvin vähän turvapaikanhakijoita. Puhutaan maksimissaan muutamista sadoista. Siitä huolimatta Tšekissä on ihan samaa vihanlietsontaa.”

”Miksi tällainen viha kytee ja miksi toiset onnistuvat mobilisoimaan sitä? Meidän poliittiset päättäjämme eivät ole kartalla siinä, miten lohduttomissa ja vihaisissa tunnelmissa osa suomalaisista on.”

Kiehumispisteessä tämä näkyy ehkä hätkähdyttävimmin Forssan osiossa, vastaanottokeskuksen edustalla järjestetyssä hyökkäävässä mielenosoituksessa.

Parhaillaan Elina Hirvonen kirjoittaa kolmeosaista fiktiivistä tv-sarjaa, joka sekin koskee päätöksenteon ongelmakohtia. Sarjan ohjaa Juho Kuosmanen.

”Sarja liittyy koulumaailmaan. Ytimessä on tapaus, jossa pieni lapsi jää auton alle kesken koulupäivän.”

Lars Feldballe Petersen: The Unforgiven

Esad LandžoLars Feldballe Petersen: The Unforgiven

Suomalais-tanskalainen pitkä dokumentti The Unforgiven (2017) käsittelee Bosnian sodassa vanginvartijana toiminutta Esad Landžoa, joka sai raakuuksista viidentoista vuoden vankilatuomion Haagin sotarikostuomioistuimessa. Hän tuli kärsimään tuomiotaan Suomeen. Tänne hän on myös vapauduttuaan jäänyt, Itä-Helsinkiin.

Bosniaan ei näyttänyt olevan palaamista. Silti elokuvan päätepisteessä pakottava sisäinen paine vie Landžon vierailemaan rikosten tapahtumapaikoilla ja pyytämään anteeksiantoa hänen vuokseen kärsineiltä.

Pitkäjänteisen journalistisesti dokumentintekoa lähestyvä Lars Feldballe Petersen (synt. 1966) on kuvannut Landžoa jo aiemmin dokumenttiinsa Missä menee raja? (Hvor går grænsen?, 2005). Tuolloin ohjaaja otti kirjeitse yhteyttä kaikkiin Haagissa tuomittuihin sotarikollisiin. Landžo ainoana vastasi, Kylmäkosken vankilasta Pirkanmaalta.

Vapauduttuaan Landžolla oli hyvin vähän kontakteja ja näköaloja. Siksi hän puolestaan lähestyi ohjaajaa saadakseen kuulijan ongelmilleen. Feldballe Petersen päätti etsiä potentiaalisesti koskettavalle uudelle hankkeelle tuottajaa Suomesta. Ari Matikainen oli vastikään tehnyt dokumentin Venäjän vapain mies (2012), joka kiinnitti tanskalaisen huomion. Matikaisen Kinocompany tarttuikin ehdotukseen. Suuri osa työryhmästä on suomalaista, kuten kuvaaja Jarkko M. Virtanen. Hän on kuvannut myös toisen CPH:DOX:iin lähtijän, Kiehumispisteen.

”Kysymys on siitä, mitä voi antaa anteeksi. Taustalla on 600 vuotta vanhat kaunat serbien, kroaattien ja muslimien välillä. Syvissä vesissä mentiin. Landžon kannatti ehdottomasti tehdä reissu takaisin paikan päälle, mutta asia on silti kaksijakoinen. Helpottaako se vai ei”, Matikainen sanoo.

Matikainen tunsi tuottamansa The Unforgivenin ja itse samaan aikaan ohjaamansa Sodan ja mielenrauhan (2016) olevan toistensa sivuprojekteja. Samoja kysymyksiä piti pohtia.

The Unforgiven -elokuvan tuottaja Ari Matikainen. Kuva: Lasse Lecklin

 

”Sodasta on vain 25 vuotta. Meillähän sodasta on 70 vuotta, ja vieläkin se on pinnassa. The Unforgivenissä asiaa käsitellään niin päin, että Bosnian muslimi menee pyytämään anteeksi. Sitä tulokulmaa ei ole esiintynyt aikaisemmin dokumenteissa. Yleensähän puhutaan serbien sotarikoksista. Loppukädessä sodissa on tietysti todella vähän voittajia.”

Matikainen huomauttaa, että Landžo, vangeille pahamainen ”Zenga”, oli vartijana Čelebićin vankileirillä vain kaksi kuukautta ja siinä ajassa 19-vuotias nuorukainen meni ”sössimään” omankin elämänsä.

Landžon sovituksen kaipuusta ja myös tuoreesta elokuvasta ilmestyi aivan äsken Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä ansiokas artikkeli (3/2017), jonka laati Anu Nousiainen.

Matikainen toimii nykyään dokumentaarisen elokuvan lehtorina Aalto-yliopistossa. Hänen seuraava tuotantorupeamansa kuulostaa todella antoisalta. Matikainen tuottaa dokumentin uuden Viron ensimmäisestä hallituksesta, jonka pääministeri Mart Laar oli ainoastaan 32-vuotias ja muut ministerit alle kolmekymppisiä. Ja valtio piti saada kovassa tahtotilassa toimimaan!

 

Jussi Karjalainen

 

 

 

Tampereen elokuvajuhlien suurvoittaja ei kavahda positiivisuutta

Tampereen elokuvajuhlilla palkittujen kotimaisten elokuvien teemoista nousivat esiin erityisesti inhimillisyys, toisten ihmisten kohtaaminen, maailman ja yhteiskunnan muuttuminen – ja keppihevoset.

Vuoden 2017 Tampereen elokuvajuhlilla suurin voittaja oli Selma Vilhusen dokumentti Hobbyhorse Revolution. Keskiviikkona festivaalilla ensi-iltansa saanut elokuva nappasi sunnuntain palkintogaalasta mukaansa sekä Risto Jarva -palkinnon että parhaan yli 30 minuuttisen elokuvan palkinnon. Suomen elokuvasäätiön rahoittaman ja jakaman Risto Jarva –palkinnon tuomaristo perusteli voittajavalintaansa sillä, että tänä kovuuden ja kyynisyyden aikana elokuvan positiivinen ja humaani sanoma on palkinnon arvoinen.

hobbyhorse-2-TREFF17_SES_054.jpg

Selma Vilhusen ohjaama ja Tuffi Filmsin tuottama Hobbyhorse Revolution palkittiin sekä Risto Jarva -palkinnolla että kotimaisten yli 30-minuuttisten elokuvien parhaan elokuvan palkinnolla. Lavalla ohjaaja Selma Vilhunen (vasemmalla), tuottaja Elli Toivoniemi sekä dokumentissa esiintynyt Alisa Aarniomäki keppihevosensa kanssa. Kuva: Olli Riihitupa

”Juuri nyt on vähän epätodellinen olo. Olen ollut alalla nyt kaksikymmentä vuotta, ja se [Risto Jarvan palkinto] on ollut iso juttu. Todella suuri kunnia saada se, ja tuomariston sanat sykähdyttivät”, Vilhunen kertoo. Tampereen elokuvajuhlat ovat hänelle hyvin rakkaat. Vilhunen on saanut Suudelma-patsaan käteensä myös vuosina 2003 ja 2008. Vuonna 2003 hän voitti kotimaisten lyhytelokuvien sarjassa elokuvalla Minun pikku elefanttini ja 2008 pitkien elokuvien sarjassa elokuvalla Ponitytöt.

”Täällä festareilla oli myös elokuvan ensi-ilta, enkä siis ole vielä saanut hirveästi katsojapalautetta. Olen vain todella iloinen, kun tuntuu, että ihmiset ovat nähneet elokuvassa juuri niitä asioita, mitä olen halunnutkin välittää”, Vilhunen sanoo.

Hobbyhorse Revolution seuraa teini-ikäisten keppihevosharrastajien tiivistä ja alati kasvavaa yhteisöä. Matka dokumentin parissa alkoi jo vuosia sitten, kun Vilhunen törmäsi ilmiöön internetissä. Kuvaukset alkoivat vuonna 2014, mutta Vilhunen oli jo pitkään liikkunut aiheen liepeillä.

”Väittäisin, että keppihevosyhteisö on yksi monimuotoisimpia yhteisöjä mitä voi tavata. Suurin osa on nuoria naisia, mutta eivät kaikki. Harrastajia tulee monenlaisista lähtökohdista ja mukana on monenlaisia ihmisiä. Yhdessä he saavat aikaan mahtavia asioita”, Vilhunen kuvailee elokuvan lähtökohtia. ”Mielestäni siinä on jotain hienoa – joku toimittaja sanoi näin –  että joku ottaa vastaan toisen ihmisen mielikuvituksen ja toisen ihmisen maailman, ottaa sen vakavasti ja ottaa sen huomioon. Tässä tapauksessa kyseessä ovat keppihevoset: kun joku on luonut itselleen keppihevosen luonteineen kaikkineen ja sitten joku toinen ottaa vastaan sen keppihevosen ja sen, millainen se on, siinä on jotain tosi kaunista.”

vilhunen-potretti-TREFF17_SES_109

Vilhusen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, Tyttö nimeltä Varpu, on kerännyt kiitosta ja festivaalimenestystä ympäri maailman. Syksyllä 2017 alkavat Vilhusen uuden pitkän fiktion, Hölmö nuori sydän, kuvaukset. Kuva: Olli Riihitupa

Keppariharrastus ei ole vain leikkiä, vaan harrastajat ovat mukana täydellä sydämellään. Kaikkia yhdistää sama intohimo ja halu jakaa mielikuvituksensa muiden kanssa. Hobbyhorse Revolution osoittaakin, että mielikuvitus on väylä yhteisöllisyyteen ja suvaitsevaisuuteen.

”Lähtökohtana tämän elokuvan tekemiseen on ollut se, että kyllä joku siinä mielikuvituksen käyttämisessä on vaan tosi keskeistä ihmisen kannalta – että ihmiset ylipäätään pystyvät toimimaan yhdessä ja ratkomaan ongelmia. Se on kaiken ytimessä. Mielikuvitus on jotain, mikä tekee elämästä jotain muutakin kuin mekaanista suorittamista. Sitä toivoisi, että ihmiset eivät koskaan lopettaisi sitä antautumista ja mielikuvituksen maailmaan heittäytymistä.”

Puhuttaessa siitä, miten aidosti ja kauniisti dokumentti lähestyy kuvattaviaan, Vilhunen nostaa esiin dokumentin leikkaajan ja toisen käsikirjoittajan Okku Nuutilaisen ja tämän tärkeän roolin siinä, miten materiaalia ollaan lähestytty.

”Hän on ollut todella tärkeä kumppani tässä matkalla. Olemme varhaisesta vaiheesta keskustelleet hänen kanssaan ja katsoneet materiaaleja. Hänen merkityksensä on ollut todella suuri, siksi halusin hänelle antaa käsikirjoittajankin kreditit. Hän osaa hienosti puolustaa kuvattavien sisäistä totuutta ja kuvattavan maailman totuutta”, Vilhunen kertoo.

Keppihevosharrastus voi aluksi kuulostaa kevyemmältä aiheelta dokumentille kuin suuret ongelmat ja kriisit. Näin ei missään tapauksessa ole.

”On tärkeää suhtautua vakavasti myös asioihin, jotka ovat läpeensä positiivisia. Kiinnostavat ja jännitteiset aiheet eivät aina ole siellä, missä on ongelmia. En tarkoita, etteikö niitä pitäisi käsitellä – totta kai pitää – mutta on kapeaa ajattelua, jos ajatellaan että positiivista ilmiötä ei voisi analysoida. Positiiviset ilmiöt eivät ole itsestään selviä, vaan tutkimisen arvoisia”, Vilhunen painottaa. ”Se, että aihe on positiivinen, ei tee elokuvasta kevyempää.”

hobbyhorse-ruusut-TREFF17_SES_095.jpg

”Vaikka joku asia on positiivinen, se voi olla silti cool ja rock’n’roll”, sanoo Vilhunen. Kuva: Olli Riihitupa

Voit lukea lisää Selma Vilhusesta Harri Römpötin haastattelusta.

Lyhytelokuva-kilpasarjan voittajaelokuvassa arjen hetki muuttuu seikkaluksi

penelope-lavalla-TREFF17_SES_069.jpg

Kotimaisen kilpasarjan parhaan lyhytelokuvan palkinnon pokkasi Heta Jäälinojan animaatio Penelope. Kuva: Olli Riihitupa

Alle 30-minuuttisten elokuvien kilpasarjan voitti Heta Jäälinojan animaatio Penelope. Elokuva on Jäälinojan lopputyö Viron taideakatemian animaation maisterilinjalta. Viron taideakatemiaa edelsivät Jäälinojan opinnot Turun taideakatemiassa. Penelopessa Jäälinojan vapaa ja herkkä viivapiirros kasvattaa pienestä arkisesta tilanteesta mielikuvituksellisen ja elävän seikkailun.

TREFF17_SES_092

Jäälinoja hoitaa itse myös elokuvansa levityksen ja on tarjonnut sitä monille festivaaleille. Työ on kannattanut, sillä hurmaavan animaation matka jatkuu Tampereelta maailmalle. ”Elokuva on hyväksytty nyt noin 20 festivaalille. Matkustan varmaan ainakin Anifilmiin Tsekeissä ja Animafest-tapahtumaan Zagrebissa”, Jäälinoja kertoo. Kuva: Olli Riihitupa

”Yritin kauan tehdä toista tarinaa, mutta Priit Pärniä – professoriani taideakatemiasta – on kiittäminen siitä, että hän ei hyväksynyt sitä”, Jäälinoja sanoo. Uusi idea nopeasti siivoavasta hahmosta syntyi yhtenä väsyneenä iltana ja tarina kehittyi tehdessä. ”Huomasin, että tästä voisi tulla ihan hyvä elokuva”, Jäälinoja hymyilee.

 

”Rakenne oli kiitollinen, sillä minulla ei ollut hirveästi aikaa”, Jäälinoja kertoo. Alussa oli hahmon matka sängyltä ovelle, ja tuolle matkalle Jäälinoja pystyi lisäilemään tapahtumia. Valmista käsikirjoitusta Jäälinojalla ei ollut. ”Tämä tarina eli matkalla. En alussa edes tiennyt, mitä siellä ovella tapahtuu”, hän sanoo.

Jäälinoja ei ollut kilpasarjassa ensikertalainen, vaan hänen animaationsa My Baby Don’t Love Me kisasi kotimaisten alle 30-minuuttisten elokuvien kilpasarjassa 2013. Tampereen elokuvajuhlat ovat Jäälinojalle muutenkin erityisen merkityksellinen paikka.

”Äitini toi minut tänne vuoden 2003 aikoihin, kun olin ehkä kolmetoista. Täällä tajusin, että voi olla muunkinlaista animaatiota kuin lasten animaatiota, ja täällä kiinnostukseni aikuisten animaatioon heräsi. Olen koittanut käydä täällä melkein joka vuosi sen jälkeen. Tämä on minulle tärkeä tapahtuma”, Jäälinoja kertoo.

Voittajadokumenteissa vihapuhetta, saamelaisia tarinoita ja hyväsydäminen postimies

kiehumispiste-TREFF17_SES_026.jpg

Kirkon mediasäätiön palkinnon vastaanotti Elina Hirvosen puolesta Mouka Filmin tuottaja Juha Löppönen. Kuva: Olli Riihitupa

Tänä vuonna uuden palkinnon kilpailuun toi Kirkon mediasäätiö. Palkinnon yksihenkisen tuomariston muodostanut Jean Bitar totesi, että tuomarin tehtävä ei ollut helppo, niin monia hyviä pitkiä ja lyhyitä elokuvia kotimaisessa kilpailussa oli. Palkinto meni Elina Hirvosen dokumentille Kiehumispiste. Bitar perusteli valintaansa sillä, että dokumentin ajankohtaisuutta ei voi korostaa liikaa ja että tällaisia puheenvuoroja todella tarvitaan.

Hirvonen ei päässyt paikalle vastaanottamaan palkintoa, sillä Kiehumispiste sai kansainvälisen ensi-iltansa samana viikonloppuna One World International Human Rights Documentary Festival –elokuvafestivaalilla. Palkinnon otti Hirvosen puolesta vastaan Mouka Filmin tuottaja Juha Löppönen, joka välitti myös ohjaajan terveiset yleisölle. Hirvosen sanoin elokuva sai alkunsa havainnosta, että ilmapiiri Suomessa ja Euroopassa on muuttumassa suuntaan, ”jossa ihmisten halu ja kyky ymmärtää toisten maailmoja, kyky nähdä toiset ihmisinä, ja siten koko ihmisarvo, on uhattuna.”

Prahasta voittoa kommentoinut Hirvonen on palkinnosta iloissaan. ”Vaikka taiteen tekeminen ei koskaan voi olla palkintojen jahtaamista, niin tässä on kuitenkin toive, että elokuva toimisi mahdollisimman paljon keskustelun inspiraationa. Tämä palkinto auttaa varmasti vahvistamaan sitä.” Keskustelua elokuva onkin herättänyt. Yli 500 näytöstä on johtanut kunnioittaviinkin keskusteluihin myös vastapuolien välillä. ”Teemat resonoivat ympäri Eurooppaa”, Hirvonen sanoo. ”Suomessa elokuva tulee ehkä vielä enemmän iholle, kun kyseessä on oma maa. Ulkomailla sitä katsotaan vähän eri perspektiivistä.”

 

Kuun-metsan-Kaisa-TREFF17_SES_001.jpg

Kuun metsän Kaisa -elokuvan tuottajat Joonas Berghäll ja Satu Majava ottivat vastaan palkinnon ohjaaja Kaisa Gauriloffin puolesta. Kuva: Olli Riihitupa

Tampereen elokuvajuhlien yleisöpalkinnon voitti Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa. Gauriloff ei päässyt itse paikalle, mutta palkinnon vastaanottivat dokumentin tuottajat, Oktober oy:n Satu Majava ja Joonas Berghäll. Kuun metsän Kaisa on kerännyt kiitosta festivaaleilla ympäri maailman ja oli hiljattain esimerkiksi osa Berlinalen NATIVe-sarjaa. Runollisessa dokumentissa Gauriloff kertoo kolttasaamelaisen tarinankertoja Kaisa Gauriloffin ja sveitsiläisen kirjailijan Robert Crottetin ystävyydestä.

Harri Römpötti kirjoitti hiljattain blogissamme Kuun metsän Kaisasta ja Katja Gauriloffista, voit lukea lisää täältä.

 

good-postman-TREFF17_SES_045.jpg

Making Movies Oy:n Kaarle Aho otti vastaan Hyvä postimies -elokuvan palkinnon ohjaaja Tonislav Hristovin puolesta. Kuva: Olli Riihitupa

Kotimaisen yli 30-minuuttisten elokuvien kilpailusarjassa erikoispalkinnon sai maaliskuussa Suomen elokuvateattereihin saapuva Hyvä postimies. Elokuva sai kansainvälisen ensi-iltansa Amsterdamin dokumenttielokuvafestivaalin, IDFA:n kilpasarjassa ja sen Pohjois-Amerikan ensi-ilta oli Sundancen elokuvafestivaalin kilpasarjassa. Tonislav Hristovin ohjaama dokumentti on koskettava ja ajankohtainen kuvaus pienestä, kuihtuvasta kylästä Bulgarian ja Turkin rajalla. Kylän ostimies Ivan päättää pyrkiä kylän pormestariksi, sillä hänellä on haave: antaa syyrialaisille pakolaisille koti ja ottaa heidät osaksi kylää. Tämä pelastaisi sekä ihmiskohtaloita että Ivanin kylän.

Tuomaristo perustelee valintaansa sillä, että ”elokuvan rajakylä toimii vainon, välinpitämättömyyden ja eriarvoisuuden näyttämönä, ja siten aukeaa tämänhetkisen maailman totuudenmukaisena vertauskuvana.” Palkinnon otti vastaan Hristovin puolesta vastaan tuottaja Kaarle Aho Making Movies oy:stä. Hän välitti Hristovin kiitokset yleisölle. Suomalais-bulgarialainen Hristov sanoi olevansa palkinnosta todella ylpeä, sekä elokuvaohjaajana että ensimmäisen polven maahanmuuttajana.

Hyvästä postimiehestä ja sen synnystä voit lukea lisää blogissamme julkaistusta Marja Pallassalon artikkelista täältä.

 

Lyhytelokuvissa erikoisia persoonia ja rohkeaa kerrontaa

saatanan-kanit-TREFF17_SES_067.jpg

Saatanan kanit -lyhytelokuvan ohjaaja Teemu Niukkanen. Kuva: Olli Riihitupa

Alle 30-minuuttisten elokuvien kilpailusarjan erikoispalkinto meni Teemu Niukkasen mustalle komedialle Saatanan kanit. Keskiluokkaiselle mukasuvaitsevaisuudelle naureskeleva elokuva kuvaa sitä, kuinka meillä kaikilla on ennakkoluulomme. Saatanan kanit on Niukkasen ensimmäinen lyhytelokuva. Rohkea komedia on esitetty muun muassa tämän vuoden Sundancessa. Niukkanen pokkasi palkinnon elokuvansa henkeen sopivasti sanoin ”Kiitos tuomaristo, kiitos saatana.”

 

minun-tieni-perkele-TREFF17_SES_062.jpg

Minun tieni, perkele! -elokuvan ohjaaja Kati Laukkanen. Kuva: Olli Riihitupa

Kunniamaininnan samassa kategoriassa sai Kati Laukkasen elokuva Minun tieni, perkele!, joka tuomariston sanoin on suloisen karhea henkilökuva, ”jossa suoruus ja rohkeus nousevat hyveiksi, jotka raivaavat tieltään pohjoisen pikkukaupungin katsojan ennakkoluuloja.”

Mulkku-ulf-TREFF17_SES_007.jpg

Uusi Kino -palkinnon ensimmäiset voittajat, Mulkku-Ulf -elokuvan ohjaajat Ilona Hiltunen ja Juulia Kalavainen. Kuva: Olli Riihitupa

Ensimmäistä kertaa jaettavan Ylen Uusi Kino –palkinnon veivät kotiin Ilona Hiltunen ja Juulia Kalavainen, jotka ohjasivat lyhytelokuvan Mulkku-Ulf. Uusi Kino –palkinto antaa äänen myös niille elokuvan ystäville, jotka eivät Tampereelle päässeet: kotimaisen kilpasarjan elokuvat ovat olleet nähtävillä Areenassa viikon ajan, ja katsojat saivat äänestää suosikkiaan. Areenan katsojat pitivät eniten Hiltusen ja Kalavaisen mustaa huumoria hersyvästä ja huippunäyttelijöiden tähdittämästä lyhytelokuvasta, jossa Ulf yrittää todistaa itselleen ja kuolleelle ystävälleen, että hän ei ole paha ihminen.

Radio-dolores-TREFF17_SES_020.jpg

Radio Dolores -elokuvan ohjaaja Katariina Lillqvist ja erityinen patsas. Kuva: Olli Riihitupa

Nuorisotuomaristo palkitsi Katariina Lillqvistin animaation Radio Dolores perustellen, että elokuvasta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta. Lillqvist palkittiin ainutlaatuisella ”golden elf” –patsaalla, jonka festivaalin toimistoväki oli askarrellut. Lillqvist vaikutti palkinnosta varsin riemastuneelta ja kiittäessään mainitsi, miten on erityisen tärkeää saada nuorisopalkinto. Samalla hän omisti Radio Dolores –elokuvan nuorille vapaaehtoisille, jotka lähtivät Tampereelta 1930-luvulla taistelemaan fasismia vastaan.

kukista-ja-mehilaisista.jpg

J.J. Vanhanen, Kukista ja mehiläisistä -elokuvan ohjaaja, vastaanottamassa palkintoaan nuorisotuomaristolta. Kuva: Olli Riihitupa

Nuorisotuomariston kunniamaininta meni J.J. Vanhasen lyhyelle fiktiolle Kukista ja Mehiläisistä. Johannes Östergårdin Tarfala -lyhytelokuvalle myönnettiin AVEK:in ja SET:in opiskelijapalkinto, jonka voittaja saa palkinnoksi matkan eurooppalaisille elokuvafestivaaleille.

 

Voittajakaartin elokuvissa inhimillisyyttä ja tarkkanäköisyyttä

hobbyhorse-TREFF17_SES_049.jpg

Hobbyhorse Revolution ja elokuvan illan toinen suuri palkinto. Kuva: Olli Riihitupa

Vuoden 2017 Tampereen elokuvajuhlista jäi tunne, että elokuvissa elää toivo. Toiseus ja toisten kohtaaminen olivat teemoina monissa elokuvissa vahvasti läsnä, mikä näkyi myös palkituissa kotimaisissa elokuvissa. Voittajaelokuvat kaikki tavoillaan kannustavat näkemään maailman hieman uudesta näkökulmasta, oli kyseessä sitten taidokkaasti animoitua arjen seikkailua, iholle tulevaa dokumenttikuvausta tai oivaltavia, hauskoja ja koskettavia lyhyitä fiktioita. Voittajien joukosta löytyy hieno kattaus komediaa ja koskettavuutta, vakavia aiheita ja ihastuttavia yllätyksiä.

Illan kaksi suurta palkintoa saanut Hobbyhorse Revolution tuo mukanaan tuulahduksen optimismia. Kuten Vilhunen kiitospuheessaan totesi, niin keppariharrastajien uskallus heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi vielä kolmentoista ikävuoden jälkeenkin pitäisi olla meille kaikille esimerkkinä.

Miia Outinen

Eija-Liisa Ahtila, posthumanistinen elokuva ja Berlinale 2017

Kari Yli-Annala

Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen hurmasi yleisön, kriitikot ja palkintoraadin hiljattain päättyneillä Berliinin elokuvajuhlilla. Katja Gauriloffin, Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion elokuvat olivat puolestaan festivaalien NATIVe-sarjan vetonauloja. Kokeellisuutta ja vasta tuloillaan olevaa elokuvaa etsivä Forum Expanded puolestaan esitti Eija-Liisa Ahtilan Tutkimuksia draaman ekologiasta -elokuvan. Kari Yli-Annala kirjoittaa Berliinissä ensi-iltansa saaneesta teoksesta.

Tutkimuksia draaman ekologiasta kuuluu luentoelokuvan poikkeukselliseen lajiin. Kyseessä ei siis ole elokuvateos perinteisessä mielessä vaan elokuvan muotoon tehty luento tekijänsä taiteellisesta tutkimuksesta. Teoksesta on Ahtilan useimpien muiden teosten tapaan olemassa myös monikanavainen installaatioversio, jota ei kuitenkaan nähty nyt Berliinissä.

studies-on-the-ecology-of-drama-3

Näyttelijä Kati Outinen esittää teoksessa luennoitsijaa, joka pohtii mahdollisuuksia purkaa ihmisen ja muiden liikkuvissa kuvissa esiintyvien olioiden välisiä hierarkioita. ”Kun kuusi esiintyy yhdessä ihmisen kanssa, sitä on vaikea erottaa yksilönä vieressä olevasta metsästä”, Outisen esittämä luennoitsija toteaa. Saksalainen pitkän linjan elokuvantekijä Heinz Emigholz viittasi kiinnostavasti Berlinalessa omien teostensa näytösten yhteydessä vastaavaan ongelmaan ihmisiä ja arkkitehtuuria kuvatessa. Emigholzin ratkaisu käsitti muun muassa yksinkertaistetun kubistisen editointimetodin, jossa ihmisnäyttelijöiden näyttämönä toimiva rakennus saa oman paikkansa sen tiloja dialogin aikana kuvaavien otosten kautta. Installaatioteoksensa Vaakasuora-Horizontal (2011) kohdalla Ahtila kuvasi puolestaan yksilöidyn kuusen muotokuvan paloina ja asetti ne sitten vaakasuoraan näyttelytilaan.

studies-on-the-ecology-of-drama-_2

Tutkimuksia draaman ekologiasta -teoksessa muistutetaan pääskyn näkevän normaalit liikkeemme havaintoamme hitaampina. Esimerkkinä tästä toimivat trampoliinilla pomppivan akrobaatin hidastetut liikkeet. Luennoitsija-Outinen kävelee green screen -efektin avulla siniselle taivaalle ja kertoo linnun toimintaympäristönä olevan ilmatilan ominaisuuksista. Puiden oksille vihreisiin makuupussimaisiin koteloihin asettuneet akrobaattiavustajat havainnollistavat perhosen toukkavaihetta. Metamorfoosin ulottuvuus on tässä helppo tulkita myös metaforaksi taiteilijan pitkästä matkasta aina uusiin ratkaisuihin. ”Kuoriutuneina” avustajat käyttävät käsivarakameroitaan tanssivin liikkein niityllä jäljitellen perhosen liikkeitä. Tämä tuo mieleeni käsivarakameran ja päiväkirjakaitafilmielokuvan mestarin Jonas Mekasin kuvaamassa liettualaista kukkaniittyä elokuvassa Reminiscences of a Journey to Lithuania (1972).

1990-luvun inhimillisissä draamoissa Ahtila käsitteli yksilön, perheen, suvun ja ystävien intersubjektiivisuutta erilaisissa valintatilanteissa. Reitti perheen sisäisiä suhteita tai teinityttöjen seksuaalisuutta (Jos 6 olis 9, 1997) käsittelevistä teoksista elokuvan keinoin tehtävään posthumanistiseen tutkimukseen on pitkä, mutta nykyisten teemojen alut on helppo nähdä jo varhaisemmissa töissä. Ihmiset ja koirat rinnastuvat jo teoksessa Gray (1993). Ahtilan henkilökohtaisin teos Rukoushetki (2005) kertoo taiteilijan koiran kuolemasta ja lajienvälisestä kiintymyksestä. Marian ilmestyksen (2010) ainesosia ovat ihmeen kokeminen, maalaustaiteessa kuvatun uskonnollisen ilmestyksen rekonstruktio sekä lajienväliset erilliset kokemustodellisuudet. Aasin mukanaolo teoksessa tuntuu viittaukselta Robert Bressonin elokuvaan Balthasar (1966), jonka viimeinen kuva lampaiden keskellä lepäävästä kuolevasta aasista kuuluu elokuvahistorian koskettavimpiin lajienvälisiin hetkiin.

studies-on-the-ecology-of-drama

Eräässä vaiheessa teosta akrobaatit tekevät ryhmässä meritähden kaltaisen tornin kehoistaan. Ymmärrän sen metaforana joidenkin lajien kollektiivisesta parviolemisesta, josta ihminenkin voi saada aavistuksen ryhmässä toimiessaan. Uskoisin Ahtilan työn tarjoavan näiden tutkielmien perusteella kiinnostavan haasteen erityisesti ihmishavaintoa ja elokuvan konventioita kognitiotieteen näkökulmasta tarkastelevalle ekologiselle elokuvateorialle. Kenties otsikossa oleva sanapari ”draaman ekologia” viittaakin jo tähän suuntaan.

Kirjoittaja Kari Yli-Annala liikkuvan kuvan tekijä ja tutkija sekä AAVE-festivaalin taiteellinen johtaja.

Laura Horellin Jokinen (2016) sisältyi myös Forum Expanded -sarjan ohjelmistoon.