Dokumentti kolttamummon ja sveitsiläiskirjailijan ystävyydestä valloittaa maailmaa

katja_gauriloff

Katja Gauriloff

Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa avaa tämän viikon perjantaina Berliinin elokuvajuhlien NATIVe – A Journey into Indigenous Cinema -ohjelmiston. Kunniatehtävän saaneessa elokuvassa ohjaaja kertoo  tarinan esiäidistään. Siinä piirtyy pala Euroopan 1900-luvun alkupuolen historiaa. Henkilökohtainen tarina laajenee universaaliksi.

Harri Römpötti

Katja Gauriloff muistaa pienen mummon, joka istui mökkinsä portailla, mutta vain häivähdyksenä lapsuudesta. ”Muistan myös lampaat. Kaisa-mummolla oli aina lampaansa mukana”, Gauriloff sanoo.

Kaisa Gauriloff (1885–1980) oli elokuvaohjaaja Katja Gauriloffin (s. 1972) isoisoäiti. Hän oli alle kymmenvuotias, kun Kaisa kuoli, ja ikäihmisen muisti oli mennyt jo aiemmin.

kef_still_2

Kaisa Gauriloff oli kolttasaamelaisten suuri kertoja, jonka myötä legendat ja sadut katosivat.

Mutta suvussa Kaisasta puhuttiin. Hän oli kolttasaamelaisten suuri kertoja, jonka myötä legendat ja sadut katosivat.

Mutta suku puhui myös Robert Crottet’sta (1908–1987), sveitsiläisestä kirjailijasta, josta oli kuvia perheen valokuva-albumeissa ja jonka ansiosta iso pala perinnettä pelastui.

”Crottet kuulosti vähän kuin ylimääräiseltä isoenolta. Lapsesta asti kuulin pikku juttuja, kuinka Krottetti keräsi ja söi sieniä, joita me pidimme porojen ruokana. Hänestä puhuttiin melkein kuin perheenjäsenestä, vaikkakin vähän oudosta.”

Gauriloffin dokumentti Kuun metsän Kaisa kertoo heistä kahdesta. Hahmot lapsuuden muistoista ja suvun puheista heräsivät uudella tavalla henkiin, kun Crottet’n jäämistä löytyi hänen elämänkumppaninsa, espanjalaisen Enrique Méndezin luota Barcelonasta.

Méndez lahjoitti Gauriloffille Crottet’n jäämistön, jossa oli kolttasaamelaisia paljon käsittelevää aineistoa. Se tarjosi lähtökohdan Kuun metsän Kaisalle.

Päällisin puolin Kaisa ja Crottet tulivat erilaisista maailmoista, mutta heillä oli aika paljon yhteistä. Molemmat syntyivät Venäjällä, Kaisa Kildinissä Petsamon itäpuolella, Crottet Pietarissa. Molemmat menettivät äitinsä ennen oppivat tuntemaan heidät ja kummankin kasvatti isoäiti.

Vallankumous ajoi Crottet’n perheen hänen isänsä syntymämaahan Sveitsiin. Myöhemmin tuberkuloosiin sairastunut nuori mies näki sveitsiläisessä parantolassa unia, joissa pikkuväki kutsui häntä kauas Pohjolaan.

Vuonna 1938 Crottet päätyi pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen Lappiin, Suonikylään, jossa tapasi koltat ja Kaisan ensimmäisen kerran. Crottet kertoo, kuinka hänet otettiin vastaan ystävällisesti.

”Crottet’n teksteissä oli sellainenkin versio, jossa häntä katsottiin vähän pitkään, mutta valitsin sen, jossa hänet toivotettiin tervetulleeksi. Kolttasaamelaisia sanotaan kyllä yleisesti vieraanvaraisiksi ja Kaisa varsinkin tapasi ruokkia kulkijat”, Gauriloff sanoo.

Crottet ihaili kolttien muinaista luonnonläheistä elämäntapaa ja jopa romantisoi heitä. ”Minua nauratti esimerkiksi väite, ettei hän koskaan nähnyt kolttien riitelevän. Vaikka suhtauduin kuvauksiin vähän kriittisesti, halusin jättää elokuvaan Crottet’n kokemuksen”, Gauriloff toteaa.

”Crottet oli ensimmäinen ulkopuolinen, joka suhtautui kolttiin niin myönteisesti”, Gauriloff painottaa.

kef_still_3

Robert Crottet’n ja Kaisa Gauriloffin ystävyys oli elinikäinen.

Toisen maailmansodan syttyminen ajoi Crottet’n Lapista kymmenen kuukauden jälkeen. Mutta hän palasi aina kun pystyi. Ystävyys Kaisan kanssa kesti koko loppuelämän.

Crottet tallensi Kaisan kertomia legendoja ja satuja ja kirjoitti niistä kaksi kirjaa otsikolla Kuun metsä. Elokuvaansa varten Gauriloff penkoi niitä lisää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistosta.

”Äitini kuuli vielä tarinoita, mutta minä en. Lapsena ihmettelin, miksi äiti pelkää revontulia ja täysikuuta. Perinne ei ole jatkunut ja minä luin legendat vasta Crottet’n kirjoista ja kuulin niitä arkiston nauhoilta.”

Legendoja on joskus vaikea ymmärtää. Gauriloff sanoo, että esimerkiksi yhdessä esiintyvä oudolta kuulostava käpysade voi tarkoittaa yksinkertaisesti syksyä, jolloin kovat tuulet saavat kävyt putoilemaan.

Kuun metsän Kaisaan Gauriloff valitsi yhden legendan, jossa kerrotaan muun muassa, kuinka revontulet saivat alkunsa ihmisten veritöistä. Se on toteutettu elokuvaan osittain animoituina piirroksina.

”Olen aina halunnut kokeilla animaatiota. Kolttien legendoja ei ole ikinä ennen kuvitettu, joten oli äärimmäisen mielenkiintoista tarttua siihen. Sain tutkijoilta apua, millaisilta yliluonnolliset hahmot voisivat näyttää”, Gauriloff kertoo.

kef_still_6

Pietarilainen Veronika Bessedina on tehnyt elokuvan animaation.

Gauriloff löysi Pietarista Veronika Bessedinan tekemään animaation. Se korostaa dokumentin muutenkin legendamaista tunnelmaa.

Crottet’n kirjat Kaisan kertomista legendoista julkaistiin vuonna 1949 Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Suomessa ne ilmestyivät vasta 1954. ”Suomalaisissa laitoksissa ei mainittu Kaisaa”, Gauriloff harmittelee.

Gauriloff sanoo, etteivät kolttien legendat olisi säilyneet ilman Crottet’a ainakaan yhtä laajasti. Crottet’n rooli kolttien perinteelle kuulostaa vähän samanlaiselta kuin Elias Lönnrotin karjalaiselle.

Kansanrunousarkiston äänitteitä Gauriloff joutui käännättämään. Hän ei osaa saamea. Sama sota, joka ajoi Crottet’n Lapista, tuhosi kolttasaamelaisten elämäntavan. Lapin sodan aikana heidät evakuoitiin. Taakse jäivät kodit ja koko omaisuus, myös arvokkain eli porot.

Sodan jälkeen Petsamo ja kolttien maat jäivät Neuvostoliitolle eikä koltilla ollut niille paluuta. Koltat asutettiin Sevettijärvelle Inarin tienoille, mutta puolipaimentolainen elämäntapa ei enää palannut.

Samalla heitä alettiin suomalaistaa. Saamen kieli yritettiin kitkeä kokonaan. Siksi Katja Gauriloffkaan ei puhu saamea.

Crottet perusti heti sodan jälkeen kolttien ahdingon auttamiseksi Lontoossa rahaston, jonka keräämillä rahoilla oli suuri merkitys heidän selviytymisessään. Niillä ostettiin muun muassa uudet porot menetettyjen tilalle.

Kahden ihmisen ystävyyden kautta Kuun metsän Kaisa piirtää isomman tarinan kuin moni näytelmäelokuva. Se risteilee pitkin Eurooppaa 1900-luvun alkupuolella, mutta polttopisteessä on pieni kolttien kansa. Sodan päättyessä heitä arvioitiin olevan 500.

Gauriloff on herättänyt henkilöt eloon hienosti. Kuun metsän Kaisaan ei ole haastateltu puhuvia päitä. Kaisa ja Crottet kertovat siinä itse tarinaansa. Sirkka Sanila on antanut äänen Kaisalle ja David Mauffrat Crottet’lle.

Osa filmeistä on Crottet’n ja hänen elämänkumppaninsa Enrique Méndesin kuvaamia. Paljon muuta Gauriloff on kaivanut arkistoista Suomessa ja Britanniassa. Arkistofilmejä Gauriloff käyttää poikkeuksellisen taitavasti.

Lisäksi pieniä pätkiä on näytelty. Dokumentissa epäpyhää keinoa on käytetty niin niukasti ja hienovaraisesti, ettei sitä tule helposti huomanneeksi.

”Näytellyt otokset ovat vain yksityiskohtia, joissa ei ole kasvoja, kuten lähikuvia Crottet’n käsistä kirjoittamassa. Niiden avulla saimme Crottet’n filmeistä kokonaisia kohtauksia”, Gauriloff sanoo.

Osa niistä kuvista on kuvattu Kaisan viimeisessä mökissä, jonka portailta Katja Gauriloffin lapsuudenmuistotkin ovat peräisin.

Gauriloffin edellinen dokumenttielokuva Säilöttyjä unelmia risteili pitkin maailmaa tutkimassa säilykepurkin sisältöä. Kuun metsän Kaisassa hän käsittelee sen sijaan hyvin läheisiä ja kotoisia aiheita.

kef_still_5

”Tämän tarinan olen halunnut kertoa aina. Piti kasvaa ennen kuin uskalsin tarttua siihen”, kertoo elokuvaohjaaja Katja Gauriloff Kuun metsän Kaisa -elokuvastaan.

”Tämän tarinan olen halunnut kertoa oikeastaan aina. Piti kasvaa ennen kuin uskalsin tarttua siihen. Siksi tein ensin toisen elokuvan.”

Säilöttyjä unelmia kiersi ahkerasti maailmaa eri festivaaleilla. Kuun metsän Kaisa näyttää lähtevät liikkeelle vielä vilkkaammin.

Kuun metsän Kaisa sai ensi-iltansa viime vuonna Torontossa arvostetulla Hot Docs -festivaalilla. Syksyllä DOK Leipzig -festivaalilla se palkittiin parhaana animoituna dokumenttina. Tällä viikolla Kuun metsän Kaisa avaa Berlinalessa NATIVe – A Journey into Indigenous Cinema -ohjelman.

Gauriloffin elokuva osoittaa hienosti, että henkilökohtainen ja paikallinen voi koskettaa ja valistaa universaalisti.

 

NATIVe-sarjassa esitetään lisäksi Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion elokuvat Seitsemän laulua tundralta (2000) ja Jumalan morsian (2003).

Kolme (tai ainakin kaksi ja puoli) suomalaista elokuvaa Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalien kilpasarjassa

behindthescenes_web_004

Rakastan Annaa -elokuvan ohjaaja Joonas Rutanen ja toinen pääosan esittäjä Anna Kare.

Teksti: Jussi Karjalainen

Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalien kilpasarjaan Ranskaan filminsä saaneet uuden sukupolven ohjaajat kertovat työstään. Festivaali järjestetään 3.–11. helmikuuta 2017.

Joonas Rutanen: Rakastan Annaa (2016)

Turun Taideakatemiasta valmistuneen Joonas Rutasen (synt. 1981) varhaisnuoruuden intiimikuvaus Rakastan Annaa (11 min.) on kolmas osa hänen itsenäisten lyhytelokuvien sarjaansa ensikokemuksista.

13-vuotias Santeri (Sebastian Ruotanen) menee tapaamaan kaveriaan Annaa (Anna Kare) nykaikaiselle karjatilalle. ”Karjatila on vihonviimeinen paikka, minne teini-ikäinen poika kannattaisi viedä treffeille”, Rutanen sanoo.

Elokuva tavoittaa hienovaraisesti mutta leikillisesti nuorten ensimmäiset sukupuoliset kosketukset – ja vaiheeseen kuuluvan ”tasapainottelun hajujen ja eritteiden kanssa”.

Sarjan ensimmäinen Näe minut (2011) oli opiskelijatyö, jonka jälkeen Rutanen löysi tuottajakseen Klaus Härön Miekkailijasta tunnetun Making Movies -yhtiön. Linnanmäen huvipuistoon sijoittuva Huulilla (2013) sai Kettu-palkinnon ja on kiertänyt maailmalla taajaan.

”Brestin festivaalilla Rakastan Annaa -elokuvan katsojat olivat yläasteikäisiä ja vastaanotto oli huikea. Minulla oli joka päivä useita tapaamisia luokkien kanssa.”

behindthescenes_web_008

Santeria esittävä Sebastian Ruotanen ja ohjaaja Joonas Rutanen: ”Karjatila on vihonviimeinen paikka, minne teini-ikäinen poika kannattaa viedä treffeille.”

Rakastan Annaan olen halunnut kirjoittaa selkeän seksuaalisen viestin. Nordisk Panoraman programmeri korosti, että vaikka hän on nähnyt paljon elokuvia nuorten seksuaalisuudesta, häntä kiinnosti tässä tietty herkkyys. Usein elokuvat päättyvät seksuaaliseen yhdyntään, joka on vielä esitetty epämiellyttävänä. Omassa elokuvassani en halunnut ottaa kantaa, vaan vain näyttää.”

”Käytän eniten aikaa ohjatessa siihen, että nuoret löytävät yhteisen klangin.”

Tulee vielä neljäskin lyhytelokuva Bileet. Siinä tapahtuu askel teini-iän romanttisesta uskosta kyynisyyden suuntaan: ”Sen sijaan, että olisi ainut ja oikea, kelpaa kuka tahansa sopiva vastaantuleva.”

Rutanen kiittää, että pohjoismaissa elokuvaan varhaisteinien seksuaalisesta heräämisestä ei ole pakko sisällyttää opetusta. Pohjois-Amerikassa sama ei tulisi kysymykseenkään. Huulilla-elokuvan näytöksessä Vancouverissa oli loukkaantuneitakin katsojia.

Joonas Rutanen sanoo, ettei tule juuttumaan teinielokuviin, mutta pitkää näytelmäelokuvaa hän on vielä kirjoittamassa jatkumon päätteeksi. Siinä hengaillaan kauppakeskuksissa, useissa.

Jenni Toivoniemi ja Gunhild Enger: Komitea (2016)

Jenni Toivoniemen (synt. 1978) ja norjalaisen Gunhild Engerin yhteisohjaus Komitea (14 min) kertoo absurdista toimikunnasta, joka on suunnittelemassa poikkitaiteellista monumenttia kolmen valtakunnan – Suomen, Ruotsin ja Norjan – rajapyykille. Kansalliset piirteet saavat kyytiä. Elokuva on loogisesti ruotsalais-suomalais-norjalainen yhteistuotanto, jonka yhdessä vääntämisestä olisi Toivoniemen mukaan pystynyt tekemään samalla mainion making of -dokumentin.

Ei tule veistosta, vaan valittu taiteilija tuo pöytään kolmikulttuurisen tanssiesityksen, jossa on esimerkiksi mäkihypyn koreografiaa.

”Gunhildille tuli mieleen, että Martin Slaatto on oikea taiteilija elokuvaamme. Slaatto oli Norjassa paljon esillä arkeen liittyvän taideprojektinsa ansiosta, johon kuului muun muassa lääkärillemenotanssi”, Toivoniemi naurahtaa.

jenni-toivoniemi_sverige

Jenni Toivoniemi tekee ruotsalais-norjalaista yhteistyötä.

Kun pohjoismainen yhteistyö oli samalla elokuvan aihe, kaikki ryhmässä pystyivät suhtautumaan sekaviinkin ohjaustilanteisiin huumorilla.

Toivoniemen ohjaajanura sai vauhtilähdön, kun hänen esikoislyhärinsä Treffit (2012) palkittiin parhaana Sundance-festivaaleilla Yhdysvalloissa. Saman pienen Tuffi Films -firman toinen leffa Pitääkö mun kaikki hoitaa? (ohj: Selma Vilhunen) pääsi miltei samaan aikaan Oscar-ehdokkaaksi. Aalto-korkeakoulussa ohjausta opiskellut Toivoniemi kertoo pysyneensä ennen Treffejä pitkään ”kaappiohjaajana”.

”Olin rakentanut kirjoittajan identiteetin. Ryhdyin opiskelemaan ohjaamista tarkoituksella, että minusta tulee parempi kirjoittaja. Kurssittaessaan meitä Lukas Moodysson sanoi, että tietenkin sinä olet ohjaaja. Silloin uskalsin tulla kaapista.”

Clermont-Ferrandin festarikilpailijoista myös Joonas Rutanen nostaa esiin Moodyssonin nimen, nuorisolyhärisarjansa vahvana esikuvana.

”Toistaiseksi näyttää, että mun on välttämätöntä löytää huumoria, vaikka aihe olisi synkkäkin. Humaanius ja valta kiinnostavat. Jos teen elokuvan hyvin koulutetuista helsinkiläisistä, katseeni pitää olla ankarampi kuin jos käsittelisin ihmisiä, joilla ei ole itse mahdollisuutta sitä elokuvaa tehdä”, Toivoniemi erittelee.

Jenni Toivoniemellä on viimeisteltynä jo uudempikin oma lyhytelokuva Ovi. Kirjoittajuuttaan hän suuntaa tällä hetkellä myös teatteriin, sillä syksyllä on tulossa Kansallisteatterissa ensi-iltaan näytelmä Masennuskomedia yhdessä Kirsikka Saaren kanssa (Mari Rantasila ohjaa). Pitkään tekijät mielsivät senkin elokuva-aiheeksi.

mother-2

Jenni Kivistö on tehnyt lyhyen dokumenttielokuvan äidistään, jonka muistisairaus on edennyt nopeasti.

Jenni Kivistö: Äiti (2016)

Äiti (6 min.) kertoo muistisairaudesta hätkähdyttävin pikkupiirroin. Lyhytelokuvan nuorempi nainen on ohjaaja Jenni Kivistö (synt. 1985) itse.

”Äitini sairaus on edennyt isoin harppauksin. Kuvaushetki oli yksi viimeisiä tilanteita, jolloin pystyimme keskustelemaan. Leikatessa valitsin mukaan vain ne hetket ja ne äitini kirjoituslaput, jotka liikauttivat jotain sisälläni”, Kivistö kertoo.

Kivistö on saanut elokuvaoppinsa Kolumbiassa elokuvakoulu Black Mariassa. Hän muutti 19-vuotiaana vapaaehtoistyöntekijäksi Bogotan köyhiin kaupunginosiin. Kivistö on nyt kuitenkin palannut työskentelemään elokuvien parissa myös Suomessa. Hän ohjasi Jussi Rastaan kanssa peruskouluihin Konfliktin (2016), sarjan rasismiaiheisia lyhytelokuvia.

Samaisen Rastaan kanssa on kehitteillä Burkina Fason ja Suomen välillä liikkuva dokumentti Dialogues.

Kolumbiassa Kivistö ennätti saada valmiiksi tunnin mittaisen dokkarin Maa sisälläni (2016), joka on Äidin tavoin hyvin henkilökohtainen. Elokuva sai maailmanensi-iltansa DOK Leipzigissa marraskuussa 2016. Se kertoo Kolumbian ja Venezuelan rajoilla sijaitsevan autiomaan Wayuu-kansasta, jonka keskuudessa ohjaaja tunsi yhteenkuuluvaisuutta. Wayuut ovat kuin suomalaisia, mentaliteetti vähäpuheinen.

”Ajatus samankaltaisuudesta alkoi kiehtoa minua jo ensimmäisen aavikolle sattumalta suuntautuneen matkan aikana.”
Elämässä on pieniä katoavaisia hetkiä, jotka koskettavat vaikeasti selitettävällä tavalla. Minua kiinnostaa mahdollisuus katsoa ympäröivää todellisuutta hieman toisin kuin mihin olen kasvanut. Kenties selkeämpi tavoitteeni tulevissa elokuvissa on käsitellä suhdettamme luontoon ja epätasa-arvoon.”

 

Etelä-Korea astelee dokumenttielokuvan maailmankartalle – Suomi on nousevan dokkaritiikerin ensimmäisiä kansainvälisiä yhteistyökumppaneita

img_1473

Suomalainen ja eteläkorealainen dokumenttielokuva kohtaavat Docs Portissa Incheonissa. Eturivissä keskellä tuottaja Liisa Juntunen napafilms Oy:stä, ylimmällä rivillä äänisuunnittelija Olli Huhtanen, hänestä oikealla tuotantopäällikkö Jenny Timonen Illume Oy:stä ja Janne Niskala Vaski Filmi Oy:stä.

 

Etelä-Koreassa dokumenttielokuva on vasta syntymässä. Amsterdamin Idfa-festivaalilla oli neljättä kertaa Korea Pitching Day, jossa haettiin rahoitusta viidelle dokumentille. Suomi on jo avannut yhteistyön Etelä-Koreaan. Sitä vahvistettiin elokuvasäätiön ja Korean Communication Agencyn järjestämässä tapaamisessa, jossa kymmenet suomalaiset ja korealaiset elokuvantekijät tutustuivat toisiinsa illallisella.

img_1536

Dokumenttiprojektin tuottaja Erkko Lyytinen Yleisradiosta kertoo eteläkorealaiselle elokuvaväelle dokumenttielokuvien tuottamisesta Suomessa.

”Aiemmin Korea ja Kiina tekivät halpatuotantoa, mutta nyt ne haluavat tuottaa sisältöä. Suomenkin kannattaa olla mukana ja dokumentit ovat siinä helppo tapa”, Dokumenttiprojektin tuottaja Erkko Lyytinen toteaa.

Suomalaiset ovat jo mukana muutamassa korealaisessa tuotannossa. Kohta 30 vuotta toiminut Illume osatuottaa Old Marine Boy -dokumenttia, joka kertoo pohjoiskorealaisesta loikkarista. Sen ohjaa Moyoung Jin.

”Nousu alkoi Bong-Nam Parkin dokumentista Iron Crows. Sitä ennen teimme lähinnä tv-dokumentteja kotimaan markkinoille. Meillä oli vain hatara käsitys siitä, mitä dokumenttielokuva on. Idfasta emme olleet kuulleetkaan emmekä tienneet, mikä on pitching”, Old Marine Boyn tuottaja Mijin Lee sanoo.

Valtavasta laivojen romuttamosta Bangladeshissa kertova komea Iron Crows palkittiin Idfassa keskipitkien sarjassa vuonna 2009. Se on esitetty Ylen Ulkolinjassa vuonna 2012 nimellä Chittagong – viimeinen satama.

Iron Crows teki Etelä-Koreassa tunnetuksi Idfaa ja yleensäkin käsitystä dokumenttielokuvasta. Seuraavaksi Seung-Yun Yin pitkä dokumentti Planet of Snail nappasi Idfan pääpalkinnon vuonna 2011.

Kahden sarjan pääpalkinnot muutamassa vuodessa täyden tuntemattomuuden perään kuvastaa todella rakettimaista kehitystä. Ja pitching opittiin niin nopeasti, että korealaisilla oli sille ihan oma päivä Idfassa jo neljättä kertaa.

Planet of Snailin tuottaja opiskeli täällä Amsterdamissa ja löysi Koreasta Iron Crows -hankkeen. Hän tunsi myös joitakin suomalaisia, joiden kautta yhteydet Yleen aukesivat. Suomi on aivan ensimmäisiä kansainvälisiä kumppaneitamme”, Mijin Lee kertoo. Planet of Snailin suomalainen yhteistuotantokumppani oli Vaski Filmi Oy Oulusta.

”Dokumentintekijämme haluavat maailmalle. Myös hallitus huomasi mahdollisuuden kansainväliseen näkyvyyteen ja on alkanut tukea yhteistuotantoja”, Mijin Lee sanoo.

Etelä-Korean pyrkimykset laajentaa sisällöntuotantoaan kansainvälisesti ovat jo pitkään olleet tuttuja kahdelta populaarikulttuurin rintamalta. Yli kymmenen vuotta sitten korealaiset alkoivat markkinoida tuotteitaan erittäin aktiivisesti länsimaisilla animaatio- ja sarjakuvafestivaaleilla.

img_0643

Oskari Pastila verkostoituu Incheonin Docs Portissa. Vaski Filmi Oy jatkaa korealaisyhteistyötä Pastilan ohjaamalla elokuvalla Hockey Dreams.

Varsinkin korealainen sarjakuva eli manhwa onkin lohkaissut pysyviä markkinaosuuksia japanilaisen mangan rinnalla Euroopassa ja Amerikassa. Muutamia animaatioelokuviakin on nähty länsimarkkinoilla, vaikka ne eivät ole vakiinnuttaneet asemaansa yhtä isosti.

”Nyt kutsumme kansainvälisiä tuottajia Koreaan opettamaan työpajoissa ja viemme korealaisia tekijöitä ulkomaisille festivaaleille. Eräässä työpajassa tapasin Illumen Marianne Mäkelän ja nyt teemme Old Marine Boyta yhdessä”, Mijin Lee sanoo.

Old Marine Boy kertoo pohjoiskorealaisesta upseerista, joka loikkasi perheensä kanssa etelään kymmenen vuotta sitten. Hän pärjää taloudellisesti hyvin pienessä kylässä Koreoiden rajan lähellä. Taitava sukeltaja saa hyvin saalista.

”Mutta menestys onkin myös ongelma”, Mijin Lee sanoo. ”Yleensä loikkareita pidetään köyhinä ja heitä säälitään. Mutta sukeltaja on ostanut talon ja veneen. Se on herättänyt ihmisissä kateutta ja kaunaa.”

Tarina kuulostaa vähän samalta kuin maahanmuuttajien syrjintä meillä. Mamu ei saisi viedä sosiaalitukia mutta ei toisaalta suomalaisten työpaikkojakaan.

img_1530

Docs Portin suomalaisvieraat vasemmalta: tuotantojohtaja Petri Rossi elokuvasäätiöstä, leikkaaja Nina Ijäs, tuottaja Janne Niskala, ohjaaja Oskari Pastila, tuottaja Liisa Juntunen, tuottaja Pertti Veijalainen Illume Oy:stä, tuotantopäällikkö Jenny Timonen ja äänisuunnittelija Olli Huhtanen.

Mutta mitä korealaiset dokumentaristit sitten haluavat Suomesta? Mijin Leen mielestä etenkin korealaisten dokumenttien jälkitöitä, leikkausta ja äänitöitä, voisi tehdä meillä.

”Meillä ei ole varsinkaan hyviä äänisuunnittelijoita dokumenttituotannossa. Planet of Snailin äänisuunnittelu tehtiin Suomessa ja se toimi hienosti.” Elokuvan äänisuunnittelija on Sami Kiiski.

Napafilmsin Liisa Juntunen kävi Etelä-Koreassa juuri ennen Idfa-festivaalia. Reissuja on takana jo enemmänkin sen jälkeen, kun Erkko Lyytinen saattoi hänet yhteen Family in the Bubble -hankkeen kanssa viime vuonna Idfassa.

”Olemme käyneet tutkimusretkellä Koreassa. Haimme yhdessä Shangma Picturesin kanssa rahoitusta Kanadasta Hot Docsin ja Koreasta Incheonin Docs Portin foorumeista. Nyt Nina Ijäs leikkaa elokuvaa Soulissa”, Juntunen sanoo.

Minji Ma ohjasi Family in the Bubblen omasta perheestään. Se rikastui nopeasti kiinteistöbisneksessä 1980- ja 1990-luvuilla. Aasian talouskriisi vei kuitenkin koko omaisuuden ja perhe hajosi.

”Minji Ma häpesi perheensä kohtaloa ja asui seitsemän vuotta yksin erossa siitä. Sitten hän näki sattumalta isänsä kadulla ja tajusi, ettei hänellä ollut edes tämän puhelinnumeroa. Hän päätti ottaa selvää, mitä perheelle oikein tapahtui”, Juntunen taustoittaa.

”Dokumentti sukeltaa perheeseen ja korealaiseen yhteiskuntaan. Tarinassa on paljon yhtymäkohtia Suomen 90-luvun alun lamaan. Ja Pohjois-Korean läsnäolo naapurissa muistuttaa meidän suhdettamme Neuvostoliittoon.”

Etelä-Koreassa on vireillä jo monia dokumenttihankkeita. Silti Juntunen on huomannut käynneillään, että ala on vasta alkukuopissaan. Hänkin mainitsee jälkituotannon yhtenä osana, jossa korealaiset dokumentaristit kaipaavat apua.

”Aika ruohonjuuritasolla siellä ollaan. Usein ohjaajat tekevät kaiken itse ja tuottajakulttuuri on vasta kehittymässä. Saimme puhua sikäläisille rahoittajille paljon yhteistuotantojen vastavuoroisuudesta, josta he eivät tienneet mitään”, Juntunen taustoittaa.

”Mutta siellä kuunneltiin todella kiinnostuneina. Ja dokumenttiala kehittyy Koreassa nopeasti. Miksi emme olisi kehittämässä uusia markkinoita? Sieltä voi tulla vielä rahoitusta myös meille päin.”

Harri Römpötti

________________________________________________________________________________________________

Elokuvasäätiössä Korea-yhteistyötä koordinoi tuotantojohtaja Petri Rossi, joka vieraili myös Incheonin Docs Port -foorumissa syksyllä. Rossi muistuttaa, että myös kaikki korealaisten kanssa suunnitellut yhteistyöprojektit käsitellään elokuvasäätiössä normaalien hakemuskäytäntöjen mukaan.

 

Pohjolan lyhyttä Winterthurissa

Pohjoismaisen lyhytelokuvan fokus Winterthurin lyhytelokuvafestivaalilla Sveitsissä 8.-13.11.2016

Sveitsin Winterthurissa, reilun 100 000 asukkaan entisessä teollisuuskaupungissa Zürichin kupeessa, juhlistetaan lyhytelokuvaa joka vuosi marraskuussa. Tänä vuonna kansainvälisen festivaalin fokuksena oli pohjoismainen lyhytelokuva laajalla kattauksella. Kävimme elokuvasäätiöstä tutustumassa festivaaliin ja katsomassa, miten Pohjoismaat näyttäytyvät sveitsiläisten silmin.

Winterthurin kansainvälinen lyhytelokuvafestivaali perustettiin vuonna 1997, joten tänä vuonna juhlistettiin festivaalin 20. vuosipäivää. Festivaali on täysin lyhytelokuvalle pyhitetty ja sen ohjelmistossa kisaa 40 lyhytelokuvaa kansainvälisessä kilpailussa 12 000 Sveitsin frangin pääpalkinnosta ja 10 000 frangin palkinnosta 14 sveitsiläistä lyhytelokuvaa kotimaisessa kisassa. Tänä vuonna meille mielenkiintoisinta oli kuitenkin laaja ja monipuolinen pohjoismaisen lyhytelokuvan fokus, joka ulottui aina pohjoismaiden feminististä historiaa käsittelevän näytöksen 1960-luvun elokuvista tämän päivän tuoreisiin teoksiin. Pohjoismaista minäkuvaa, luontosuhdetta, naisia, poikia ja valon merkitystä pohdittiin yhdeksän näytöksen voimin.

Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hätäkutsu-dokumentti nähtiin This Is Us-näytöksessä.

Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hätäkutsu-dokumentti nähtiin kollektiivisuutta pohtivassa This Is Us-näytöksessä.

Pohjoismainen fokus on ollut festivaalin suunnitelmissa jo pitkän aikaa, mutta sopiva ajankohta oli odottanut oikeaa hetkeä. Edellisvuotena festivaali oli tarkastellut arabielokuvaa, joten nyt aika oli kypsä kääntää katse kohti Euroopan pohjoislaitamia. ”Me sveitsiläiset koemme tietynlaista henkistä yhteyttä Pohjoismaihin”, kertoo yksi fokuksen ohjelmoitsijoista Andreas Bühlmann. ”Olemme erilaisia, mutta yhteiskunnissamme ja poliittisessa ajattelussamme on samankaltaisuutta. Pohjoismaat ovat keskenään itsenäisiä, erillisiä valtioita, joilla on omanlaiset elokuvakulttuurinsa. Kuitenkin elokuvien estetiikassa ja tarinankerronnassa on tiettyä yhteistä pohjoismaalaisuutta niin, että aluetta on mielenkiintoista tarkastella ja vertailla kokonaisuutena”, Bühlmann jatkaa. Ensi töikseen festivaalin ohjelmoitsijat alkoivat kartoittaa mahdollisia teemoja näytöksille. ”Mitä kilpailun ulkopuoliseen ohjelmistoon tulee, niin Winterthurissa uskomme kuratoituun sisältöön. Olisimme voineet rakentaa Pohjoismaiden parhaimmat lyhytelokuvat -ohjelman, mutta silloin katsoja saa oikeastaan vain ”mix tape”-henkisen, esteettisen kokemuksen pohjoismaisesta elokuvasta. Rakennamme ohjelmaa tutkielman tapaan, jotta katsojalle heräisi pohdintoja ja ajatuksia”, taustoittaa festivaalin taiteellinen johtaja John Canciani.

Naiset ja yhteiskunta

”Erityisesti halusin käsitellä ohjelmassa naisten asemaa ja sukupuolikysymyksiä, sillä mielestäni feministinen liike ja naisten aseman muutos Pohjoismaissa on ollut keskeisiä tekijöitä niin sanotun pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan kehitykseen”, Canciani kertoo fokuksen yhdestä painopisteestä. Sukupuolirooleja käsiteltiin kolmessa fokuksen näytöksessä. Feminismin historiallista näkökulmaa avattiin Frauemenschen-näytöksessä 1960- ja 1970-luvun elokuvien kautta. Suomesta näytöksessä esitettiin Risto Jarvan kriittinen kommentaari Nainen ja yhteiskunta (1968), joka liioittelun keinoin tuo esiin naisiin kohdistuvia asenteita ja naisten roolia 60-lukulaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi nähtiin Jaakko Talaskiven 6-minuuttinen kokeellinen fiktio A Kiss One Suudelma, joka valmistui vuonna 1969, mutta jäi Valtion elokuvatarkastamon haaviin hyvien tapojen vastaisena runsaalla seksuaalisella kuvastollaan. Elokuva sai ensi-iltansa vasta lähes 20 vuotta myöhemmin Tampereen elokuvajuhlilla vuonna 1986.

Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta -elokuva on vuodelta 1968.

Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta -elokuva on vuodelta 1968.

Naisnäkökulma ei jäänyt vain historian siipien havinaksi, vaan tämän hetken tiukasta ja huumorilla höystetystä feministisestä tykityksestä vastasivat ruotsalaiset nuoret naisohjaajat Ninja Thyberg ja Lovisa Sirén yhteisellä Pussy Control -näytöksellään. Festivaalilla on tapana osana fokusta esitellä yhdessä näytöksessä yhden mielenkiintoisen ohjaajan teoksia, mutta viittä eri maata käsittelevän fokuksen tapauksessa oli luontevampaa edetä aihe edellä. Siispä feministisen historian näytöksen aloittamaa keskustelua täydensi tämän päivän kahden mielenkiintoisen naisohjaajan elokuvien näytös. Ninja Thybergin huolelliset ja raikkaat elokuvat ovat tuttuja osalle tämän vuoden Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin kävijöitä, sillä festivaalin ohjelmistossa Helsingissä oli Thybergin lyhytelokuvia. Thybergin Girls and Boys (2015) on herkullisen viimeistä piirtoa myöten sukupuoliroolien stereotypioita alleviivaava teos, jossa teinikomedian sukupuoliroolit on käännetty kauttaaltaan toisin päin. Sirénin elokuvien latautuneessa tunnelmassa tarkastellaan oivallisesti valtasuhteita niin sukupuolten kuin ohjaajan ja näyttelijän välisissä suhteissa.

Sukupuoliroolien tarkastelu ei jäänyt vain naisnäkökulmaan, vaan pohjoismaista mieskuvaa katsottiin poikien näkökulmasta Nordic Boys -näytöksessä, jossa esitettiin mm. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnosta Sparrows-elokuvalla kisanneen Rúnar Runarssonin aiempi teos The Last Farm (2004). Näytöksen oli festivaalille ohjelmoinut journalisti ja elokuvakuraattori Pamela Pianezza.

Minä ja me Pohjoismaissa

Antti Heikki Pesosen Sano kiitos ja tanssi -elokuvassa Mikko Kouki esittää Liha-Keitaan johtajaa.

Antisankarit, sosiaalinen kömpelyys ja lakoninen huumori – niistä on pohjoismaisen elokuvan minäkuva tehty sveitsiläisten silmin. Yksilöä ja minäkuvaa pohtiva This is me -näytös oli taidokkaasti rytmitetty, osin vakava ja osin humoristinen tutkielma pohjoismaiseen sielunmaisemaan ja elokuviin, joissa ei kainostella näyttää päähenkilön heikkouksia tai kamppailuja elämässä. ”Pohjoismaisten hyvinvointiyhteiskuntien sosiaalisesta järjestyksestä huolimatta elokuvissa usein kuvataan – kuten Aki Kaurismäenkin elokuvissa – yhteiskunnan ulkopuolisia, työväenluokkaa, elämän epäonnisia tai hylkiöitä ”, pohtii Canciani. Näytöksen avasi Miia Tervon Lumikko (2009), jossa Pekka Saurin yölinjalle soittaneen nuoren naisen elämän kolhuja kuvataan näyteltyjen kohtausten, oivaltavan ja herkän animaation sekä arkistomateriaalin keinoin. Ruotsalaisen Gunhild Engerin Ett Enklare Liv (2012) ja norjalaisten Even Hafnorin ja Lisa Brooke Hansenin Small Talk (2015) osuivat napakymppiin tälle uneliaan omakotitaloalueen ja jäyhän suomalaissuvun kasvatille – tasainen ruohonleikkurin ääni ja suvun kahvikeskustelut ei oikeista asioista, vaan pihapuun kunnosta tuntuvat hyvinkin tutuilta. Festivaalin vieraana olleen Marja Helanderin kolmeminuuttinen teos Trambo (2014) kosketti lyhyydestään huolimatta montaa aihetta pohjoisen lumisessa maisemassa: elämän taivalta, ponnisteluja, saamelaisuutta. Näytöksen päätti riemukkaasti Antti Heikki Pesosen arjen ahdistuksen tanssin voimalla vapauttava Sano kiitos ja tanssi (2012).

Marja Helanderin Trambo

Marja Helanderin Trambossa hypitään trampoliinilla

Pohjoismaisen kollektiivisuuden kokemusta purettiin monipuolisella This Is Us -näytöksellä. Minäkuvaa käsittelevän näytöksen elokuvia yhdisti festivaalin mukaan tyypillinen pohjoismainen kerronnan tyyli. Me-kuvaa tarkasteltiin puolestaan hyvin erilaisin kerronnan keinoin aina mokumentista kokeelliseen dokumenttiin. Teemoiksi nousivat mm. juhlapyhät, integraatio ja miten ”me” kohtaamme ”muut”. Suomesta näytöksessä oli mukana vaikuttava hätäpuhelujen ääniraitoja visualisoiva Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellinen dokumenttielokuva Hätäkutsu (2013) ja Elina Talvensaaren runollinen marjanpoiminnan kiistakapulointia kuvaava dokumentaari Miten marjoja poimitaan (2010).

Valon hulluus, luonnon magia

”Pohjoismaiden päivän ja yön olosuhteet, valo tai pimeys vuorokauden ympäri on lumoava ajatus. Mitä tämä jatkuva valo tai pimeys ihmiselle tekeekään – toisaalta voi tuottaa mielihyvää ja hurmosta ja toisaalta masennusta tai surumielisyyttä”, kertoo valon vaikutusta käsitelleen In the Mood for Light -näytöksen kuraattori Bühlmann tausta-aatoksistaan. Taustatyötä tehdessä selvisi, että samasta tematiikasta oli kiinnostunut toisenkin elokuvafestivaalin ohjelmoitsija, joka auttoi Winterthuria elokuvien löytämisessä pohjoismaiseen fokukseen. Niinpä pimeyttä käsittelevän näytöksen kokoaminen laskeutui luontevasti kööpenhaminalaisen kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin CPH:DOX:n ohjelmoitsijan Mads Mikkelsenin harteille. Night:vision-näytös koostui pohjoismaisten taiteilijoiden ja elokuvantekijöiden pimeyttä, rituaaleja ja henkisiä ja fyysisiä mielenmaisemia käsittelevistä kokeellisista fiktio- ja dokumenttielokuvista. Näytös oli ehdottomasti fokuksen kokeellisin ja tunnelma paikoin lähes aavemainen.

Salla Hämäläisen dokumentti Metsänpeitto johdattelee mukanaan metsään

Salla Hämäläisen dokumentti Metsänpeitto johdattelee mukanaan metsään

Pohjoismaita pohtiessa tulee usein ensimmäisten joukossa mieleen tietenkin myös luonto. ”Pohjoismaiden yhteys luontoon on toisaalta totta ja toisaalta myös cliché, jota itsekin hyödynnätte turismin markkinoinnissa” miettii näytöksen koonnut Canciani. Take a Walk on the Wild Side -näytös tarkasteli pohjoismaista luontosuhdetta ja yhteyttä luontoon, mutta myös nimensä mukaisesti luonnon ja ihmisluonteen villiyttä. ”Haluamme myös rikkoa katsojiemme odotuksia ja oletuksia”, Canciani kertoo näytöksestä, jossa liikuttiin monenlaisen luontokokemuksen äärellä dokumentin, kokeellisen elokuvan ja fiktion keinoin. Festivaalilla vierailleen Salla Hämäläisen dokumentti Metsänpeitto (2012) on äänimaailmaltaan niin täyteläinen, että voi kuvitella makoilevansa sammalmättäillä auringonvalon siivilöityessä läpi kuusten oksien. Maarit Suomi-Väänäsen absurdin humoristisessa Jalkeilla taas -elokuvassa (2009) muotopuoli autoraihna porskuttaa läpi räjähdysten sorakuopassa, irroittelee hylätyllä huoltoasemalla ja askeltaa metsänlaitaa.

Savua ja räjähdyksiä x 3: keskustelu elokuvantekijä Maarit Suomi-Väänäsen kanssa

Keskustelimme festivaalilla Jalkeilla taas -elokuvan ohjaajan Maarit Suomi-Väänäsen kanssa. Fokuksen luontoa käsittelevässä Take a Walk on the Wild Side -näytöksessä nähty Jalkeilla taas on ensimmäinen osa kolmiosaista Crazy May -erikoistehostetrilogiaa, johon kuuluvat myös Pöheikön hönkä (2012) ja viime vuonna Amsterdamin kansainvälisellä dokumenttielokuvafestivaali IDFA:ssa ensi-illan saanut Pölkyllä pää (2015). 10-minuuttisessa Jalkeilla taas -elokuvassa pääosaa esittää kesämaisemassa lumipeitteinen, risainen Datsun 100A, jonka peräluukusta törröttää kuusen latva. Auto-päähenkilö on hyvin eläväinen ja ilmeikäs, vaikka ei ihmishahmo olekaan. ”Päähenkilövalinnalla halusin avartaa keskustelua sukupuolesta”, Suomi-Väänänen avaa pääosassa seikkailevan Datsunin taustoja. ”Koen hankalana kategorisoinnit, koska ne ovat vallankäyttöä. Varsinkin vallankäyttöä niitä kohtaan, jotka eivät jaotteluihin istu”, ohjaaja kertoo. Suomi-Väänäsen mukaan sukupuolettomaan autoon on ihmisillä iästä, sukupuolesta tai suuntautumisesta riippumatta mahdollisuus samaistua. Tämä on synnyttänyt katsojissa monenlaisia tulkintoja päähenkilöstä: mies, nainen, ei kumpikaan, molemmat, koominen objekti tai ihan vain auto.

Jalkeilla Taas -elokuvan pääosassa on Datsun 100A

Jalkeilla taas -elokuvan pääosassa on Datsun 100A. Kuva: Jarkko Liikanen

Jos päähenkilö on avoin monenlaisille tulkinnoille, niin myös itse elokuvaa on määritelty eri tavoin aina kokeellisesta komediasta kasvutarinaan. Ohjaaja välttää kuitenkin itse määrittelemästä elokuvaa. Suomi-Väänen kertoo, ettei itse kutsu elokuvaa edes lyhytelokuvaksi, ei fiktioksi eikä kokeelliseksi elokuvaksi, vaan ainoastaan elokuvaksi. Elokuvan kerrontatapaa Suomi-Väänänen kuvaa ”open narrative” sanaparilla avoimeksi kerronnaksi. ”Avoin kerronta antaa monia tulkinnan mahdollisuuksia. Tekijänä ajattelen, että mikä minä olen sanomaan, mitä katsojan pitää ajatella. Teoksen vastaanottoa ei kuitenkaan voi hallita”, ohjaaja kertoo. Suomi-Väänäsen mukaan katsojaa ei pidä aliarvioida, mutta ei myöskään jättää liian yksin. Elokuvan festivaalimatkoilla ohjaaja on huomannut, että katsojat ovat ottaneet avoimen kerronnan vastaan ja itse luoneet määritelmän elokuvalle.

Crazy May -erikoistehostetrilogian elokuvissa hyödynnetään nimensä mukaisesti erikoistehosteita. Jalkeilla taas -elokuvassa nähdään räjähdyksiä, savua ja ryminää sen lisäksi että päähenkilönä oleva ihka oikea Datsun 100 A liikkuu stunttikuljettajan ohjaamana elävästi ja itsenäisesti läpi tantereiden. ”Halusin kertoa ihmisen sisäisestä tilasta elokuvatehosteellisin keinoin, joita yleensä käytetään kertoessa sodasta ja väkivallasta”, Suomi-Väänänen taustoittaa. Yleensä pääasiassa kaupallisen pitkän näytelmäelokuvan käsissä olevia erikoistehosteita hyödynnetään lyhytelokuvassa kuvaamaan monia teemoja: mentaalisia haasteita, toiseutta, masennusta ja riippuvuutta. Suomi-Väänäsen mukaan elokuvan erikoistehosteräjähdykset ovat surua, jota ei pystytä suremaan. ”Jos ei räjähdä heti, niin räjähtää myöhemmin isommin. Mikään ei mene vain nielaisemalla”, Suomi-Väänänen toteaa.

Jalkeilla taas -elokuvassa räjähtää. Kuva: Jarkko Liikanen

Jalkeilla taas -elokuvassa räjähtää. Kuva: Jarkko Liikanen

Suomi-Väänänen piti Take a Walk on the Wild Side -näytöksestä, jossa Jalkeilla taas esitettiin. Teosten järjestys oli hyvin mietitty ja mukana oli kokeellisia elokuvia. Suomi-Väänäsen mukaan on mielenkiintoista kun oma teos esitetään eri yhteyksissä, sillä yhteydestä riippuen elokuvasta nousee esiin eri puolia. Jalkeilla taas on matkannut lukuisilla festivaaleilla ja erikoistehostetrilogia on myös levityksessä kanadalaisella levitysyhtiöllä Vidéographella, joten lisää esityksiä lienee tulossa. Seuraavaksi ohjaajan kuusi uutta minuutinmittaista elokuvaa olivat ensi-illassa IDFA-festivaalilla Amsterdamissa. Minispectacles-nimellä kulkevat ”minuutinmittaiset teokset, elokuvalliset haikut” ovat dokumentaarisia teoksia, joita on valmistunut 30 kappaletta. ”Vielä 70 Minispektaakkelia ja kasassa on pitkä elokuva”, Suomi-Väänänen hymyilee. Amsterdamissa nähdyissä elokuvissa Minispectales 19-24: Albuquerque Straight kuvataan Route 66:n varrella olevassa amerikkalaisessa motellissa asuvaa miestä ja ilveksenpentua.

Minkälaiseen tulkintaan itse päädyin avoimen kerronnan Jalkeilla taas -elokuvasta? Minulle Datsun oli vastoinkäymisiä kokenut, kouliintunut vanhus (nainen tai mies), joka kolhuista huolimatta nitkuttaa eteenpäin. Ei surullisena, ei säälittävänä, vain elämän muokkaamana. Datsunin tietä reunustavat räjähdykset ovat kuin uusia mahdollisia vastoinkäymisiä tai kenties jopa kunniakuja siivittämässä kovia kokeneen matkaa. Kuten meillä kaikilla on autoraihnalla oma irroittelun tai paineen purkamisen kanavansa, joka Datsunille on tietenkin rallirinki hylätyn huoltoaseman pihalla punk-musiikin raikuessa.

Kaiken kaikkiaan Winterturin pohjoismainen fokus huolellisesti ja näkemyksellä koottu, vivahteikas katsaus Pohjolan lyhytelokuvaan. Festivaali oli miellyttävä ja viihtyisä paikka nauttia elokuvaa lyhyessä muodossaan. Festivaalin elokuvatarjontaa täydensi alan ammattilaisille seminaarit, paneelikeskustelut ja verkostoitumistilaisuudet.

Suvi Paavola
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön tuotantokoordinaattori.

Winterthurin lyhytelokuvafestivaali järjestettiin 8.-13.11.2016
http://www.kurzfilmtage.ch/DE

Festivaalin pohjoismaisessa fokuksessa nähtiin seuraavat suomalaiset elokuvat:
Risto Jarvan ohjaama ja Filminor Oy:n tuottama Nainen ja yhteiskunta (1968)
Jaakko Talaskiven ohjaama ja tuottama (FJ-Filmi Oy) A Kiss One Suudelma (1969)
Mika Taanilan ohjaama ja Lasse Saarisen tuottama (Kinotar) Futuro – tulevaisuuden olotila (1998)
Maarit Suomi-Väänäsen ohjaama ja tuottama Jalkeilla taas (2009)
Miia Tervon ohjaama ja Mahsa Malkan tuottama Lumikko (2009)
Elina Talvensaaren ohjaama ja tuottama Miten marjoja poimitaan (2010)
Antti Heikki Pesosen ohjaama ja Miia Haaviston tuottama (Helsinki-filmi Oy) Sano kiitos ja tanssi (2012)
Salla Hämäläisen ohjaama ja tuottama (elokuvaosuuskunta LEKA) Metsänpeitto (2012)
Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen ohjaama ja tuottama (Pohjankonna Oy) Hätäkutsu (2013)
Claes Olssonin ohjaama ja tuottama (Kinoproduction Oy) M.A. Numminen in der Sauna (2014)
Marja Helanderin ohjaama ja tuottama Trambo (2014)

Lisäksi lasten ja nuorten ohjelmistossa esitettiin :
Miia Tervon ohjaama ja Mikko Tenhusen tuottama (Mjölk Movies) Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia (2015)
Joonas Rutasen ohjaama ja Kaarle Ahon & Kai Nordbergin tuottama (Making Movies Oy) Rakastan Annaa (2016).
Suomalaisista elokuvantekijöistä paikalle olivat Maarit Suomi-Väänänen, Salla Hämäläinen sekä Marja Helander.

Vidéographe http://www.videographe.org/

Kollegiaalisuus vie maailmalle

Tonislav Hristov, Kaarle Aho ja Nikolai Hartmann kertovat DOK.Incubator-koulutuksesta

tonislav-hristov-6

The Good Postman ohjaaja Tonislav Hristov (oik.) ja tuottaja Kaarle Aho Amsterdamissa.

Tonislav Hristovin ohjaama ja Making Movies Oy:n tuottama The Good Postman kertoo kunnanjohtajavaalista pienessä bulgarialaisessa rajakylässä. Paikkakunnan posteljooni asettuu ehdokkaaksi ja kampanjoi sen puolesta, että vähäväkinen ja vanheneva seutu tarjoaisi ohikulkeville syyrialaispakolaisille pysyvät elinolot ja turvapaikan. Elokuva kilpailee juuri nyt parhaan pitkän dokumenttielokuvan palkinnosta Amsterdamin kansainvälisillä dokumenttielokuvafestivaaleilla.

 

IDFA:an valittu The Good Postman osallistui kuluvana vuonna DOK.Incubator-ohjelmaan, jossa dokumenttielokuvahankkeita kehitetään yhdessä alan kansainvälisten asiantuntijoiden kanssa. Viisivuotista taivaltaan niin ikään Amsterdamissa juhliva koulutusohjelma on ollut menestyksekäs. Tämän vuoden ohjelmaan valituista kahdeksasta elokuvasta kolme on päätynyt IDFA:n kilpailusarjoihin. Keskustelin Amsterdamissa DOK.Incubatorista yhdessä ohjaaja Tonislav Hristovin, tuottaja Kaarle Ahon ja saksalaisen leikkaajan Nikolai Hartmannin kanssa.

Tonislav kertoo, että hän on aina pitänyt campus-tyyppisistä kehittelymuodoista kuten Berlin Talent Campus. ”Vetäytymiset ovat hyviä, koska silloin myös tuottaja pystyy keskittymään vain yhteen elokuvaan”, hän toteaa. DOK.Incubator edellyttää, että mukaan valituista projekteista kolmeen viikon mittaiseen kehittelyjaksoon osallistuvat elokuvan ohjaaja, tuottaja ja leikkaaja.

good-postman-nikolai

Leikkaaja Nikolai Hartmann on ollut mukana jo kolmessa Tonislav Hristovin elokuvassa.


Kaarlen ja Tonislavin mukaan DOK.Incubator tuli The Good Postmanin kannalta hyvään aikaan. Koulutuksen käynnistyttyä elokuvasta oli kuvattu noin puolet, ja sitä oli alettu jo leikata. Kun ohjaaja oli kertonut tuntemilleen myyntiyhtiöiden edustajille, että on parhaillaan tekemässä elokuvaa pakolaisista Turkin ja Bulgarian rajalla, innostus ei ollut kovin suurta, sillä Euroopan pakolaisongelmaa käsittelevistä elokuvista ei todellakaan ole tällä hetkellä pulaa. Oli siis tarve kehittää elokuvan teemaa ja myös tapaa, jolla siitä kerrotaan rahoittajille, myyntiyhtiöille, festivaaleille ja yleisölle.

DOK.Incubator valitsee kullekin kehiteltävälle projektille asiantuntijat, jotka ohjaavat osallistujia leikkauksessa, markkinoinnissa, myynnissä, julkisuustyössä ja festivaalien kartoittamisessa Yksi tutoreista on suomalainen elokuvatuottaja Ulla Simonen. Ensimmäinen viikon mittainen jakso toteutui huhtikuussa Trestissä Tsekin tasavallassa, toinen heinäkuussa Smolenicessa Slovakiassa ja kolmas Malmössä Nordisk Panoraman kanssa yhteistyössä.

Mikä on kansainvälistymisstrategia?

Kaarle Ahon mielestä parasta koulutuksessa oli se, että siinä kehitettävää elokuvaa käsiteltiin kokonaisuutena, ei toisiaan peräkkäin seuraavina vaiheina. Se merkitsi, että samaan aikaan, kun elokuvan leikkausratkaisuja pohditiin, puhuttiin myös log lineista, festivaalistrategiasta ja markkinoinnista. Osa-alueet kehittyivät toistensa kanssa vuorovaikutuksessa. ”On kysymys elokuvan sisällöstä, verkostoitumisesta, markkinoinnista ja levityksestä, kaikesta yhdessä ja samaan aikaan”, Kaarle Aho toteaa.

postman-smoleniceHän muistaa ensimmäisen tapaamisen pr-työtä konsultoivan tanskalaisen tutorin Freddy Neumannin kanssa. Hän oli kysynyt Aholta The Good Postmanin kansainvälistymisstrategiasta. Kaarle oli vastannut, että tehdään elokuva valmiiksi ja katsotaan, mille festivaalille sen voisi lähettää. Tähän Neumann oli todennut, että tuo ei ole mikään strategia. Hänen mukaansa on mietittävä jo varhaisessa vaiheessa, mitkä ovat ne kolme asiaa, jotka ihmisten pitää elokuvasta tietää, ennen kuin ovat elokuvaa edes nähneet. Neumannin mukaan näiden kolmen asian pitää sitten näkyä elokuvan kaikessa julkisuustyössä lyhyimmistä esittelyteksteistä julisteisiin ja tapaan puhua siitä. Tämä ehdotus auttoi elokuvan kehittämisessä, kun teokselle piti rakentaa muu kuin pakolaisuuselokuvan identiteetti.

Koska The Good Postman oli jo leikkausvaiheessa, pilottijakson tekeminen DOK.Incubatorin ensimmäisessä kokoontumisessa ei ollut yhtä innostavaa kuin muille projekteille, jotka vielä hakivat rahoitusta. Tonislav muistuttaakin, että heidän elokuvansa on halpa tuotanto ja siihen käytettiin vain vähän yli 10 kuvauspäivää. Tästä huolimatta ohjaaja halusi käyttää sellaista kameraa ja muuta laitteistoa, jonka avulla oli mahdollista tuottaa korkeatasoinen, teatterilevitykseen menevä elokuva. Kokeiluja oli jo tehty ennen koulutuksen käynnistymistä.

Leikkauksen ja levitysstrategian kehittämistä jatkettiin rinnakkain toisessa työpajassa heinäkuussa. DOK.Incubatorin ideaan kuuluu, että kaikkien kahdeksan projektin osallistujat ja kouluttajat keskustelevat ja kommentoivat myös muiden kehittelyssä olevia elokuvia. Heinäkuun tapaamiseen osallistui lisäksi myyntiyhtiöiden ja kansainvälisten elokuvafestivaalien edustajia. Kaarle Aho tapasi täällä IDFA:n ohjelmistosuunnittelijan Joost Daamenin. Keskustelut käytiin ilman ohjaajaa, mikä tuottajan mukaan takasi suoruuden ja perinpohjaisuuden. Täällä myös ranskalaisen myyntiyhtiön CAT & Docsin Maëlle Guenegues vakuuttui elokuvasta, ja nyt The Good Postman onkin sen levityksessä. Yhtiö vastaa myös elokuvan festivaalilevityksestä.

Kaarle Aho ja Tonislav Hristov kertovat, miten elokuva oli jo valittu Karlovy Varyn elokuvafestivaaleille heinäkuussa. He olivat valmiita osallistumaan. Se olisi merkinnyt DOK.Incubator-koulutuksen keskeyttämistä. Kaarlen mukaan ”alkoi kova aivopesu”. Kouluttajat saivat The Good Postmanin tekijät uskomaan, että Karlovy Varyn versiona elokuva olisi juonivetoinen ja tasapaksu – ei mikään suuri elokuva. Vakuuttelu tuotti tulosta, elokuvan kehittämistä jatkettiin. Kaarlen ja Tonislavin mukaan vasta tämän jälkeen elokuva alkoi saada muotonsa.

anne-fabini

Saksalainen leikkaaja Anne Fabini (oik.) toimi The Good Postman -kehittelyn leikkaustutorina.

Elokuvan leikkaajan Nikolai Haartmannin mielestä koulutuksen parasta antia oli yhteistyö heidän projektinsa leikkauskonsultin Anne Fabinin, palkitun saksalaisen leikkaajan kanssa. Kyse ei ollut opettaja–oppilas-suhteesta, vaan Anne ehdotti erilaisia vaihtoehtoja pohdittavaksi ja kokeiltavaksi. Ehdotuksia tekivät myös muiden projektien leikkaustutorit, ja näkemykset saattoivat olla hyvinkin vastakkaisia. Nikolain mukaan työ oli hyvin kollegiaalista. Tonislavin ja Nikolain kannalta DOK.Incubator-sessiot olivat antoisia ja poikkeuksellisia sikäli, että tavallisesti Nikolai työskentelee kotikaupungissaan Hampurissa, ja Tonislav osallistuu prosessiin milloin Suomesta, milloin Bulgariasta. The Good Postman on jo heidän kolmas yhteinen elokuvansa. Anne Fabinia Making Movies aikoo käyttää konsulttina myös tulevissa elokuvaprojekteissa.

Kysyn Tonislavilta, Nikolailta ja Kaarlelta, minkä ohjeen he antaisivat DOK.Incubator-koulutukseen pyrkiville suomalaisille tekijöille ja tuottajille. Vastaus on yksimielinen. On oltava avoin erilaisille ehdotuksille ja valmis kehittämään elokuvaa uusista näkökulmista. ”Ei kannata ajatella niin, että otan nämä opit mukaani ja sovellan niitä joskus myöhemmin”, Kaarle Aho lisää.

Marja Pallassalo

Elokuvasäätiön tuotantoneuvojana 2011–2015 työskennellyt Elina Kivihalme vakuuttui DOK.Incubator-konseptista jo varhain. Näin ollen Liisa Juntunen napafilmsistä ja Petri Luukkainen Unifilmistä ovat osallistuneet DOK.Incubator-koulutukseen Elinan tuella. Elokuvat Cheer Up! ja Tavarataivas ovat olleet myös kansainvälisesti menestyneitä elokuvia. 

Haku DOK.Incubatorin vuoden 2017 työpajoihin päättyy 1.2.2017. Lisätietoja osoitteesta dokincubator.net.

Selma Vilhunen tekee sekä fiktiota että dokumentteja -Tyttö nimeltä Varpu pyörii maailmalla ja keppihevoset leikkauspöydällä

selma_vilhunenSelma Vilhunen on tällä hetkellä kiireinen elokuvaohjaaja. Tyttö nimeltä Varpu kiertää maailmaa ja dokumenttielokuvaa Hobbyhorse Revolution leikataan. Ensi-ilta on alkuvuodesta 2017. Toimittaja Harri Römpötti on keskustellut ohjaajan kanssa.

”Yhden aikuisen ja yhden lapsen perheissä on jotain erityistä. Niissä jaetaan suurin osa elämästä ja muodostetaan omanlaisensa tiivis universumi”, Selma Vilhunen tuumii.

Sellainen universumi on Vilhusen ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvan Tyttö nimeltä Varpu pohjana. Näkökulma on 12-vuotiaan tytön, joka kasvaa yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Vilhusen ja ohjaaja Petri Kotwican kirjoittama Koti-ikävä (2005) taas kertoi äidin ja pojan kaksikkoperheestä.

”Koti-ikävän kirjoittaminen oli iso juttu vastavalmistuneelle. Siinä yhteydessä tuli tutustuttua mielenterveyden ja sen hoidon taustoihin, mutta varsinkin tuli ruopattua kahden hengen perheiden taustoja”, Vilhunen (s. 1976) sanoo.

Ja kasvoihan Vilhunen itsekin kahdestaan äitinsä kanssa. ”Koti-ikävä on tietysti Petrin elokuva. Halusin kertoa myös oman tarinan, kun isättömyys ja isänkaipuu herättivät ajatuksia. Se oli minulle tapa kohdata isäni, jos hän eläisi.”

Vilhunen korostaa, että Tyttö nimeltä Varpu ei ole omaelämäkerrallinen, vaikka onkin omakohtainen. Varpun elämässä hänelle on tuttua myös hevosharrastus.
”Olin ponityttö ja vietin ison osan nuoruudestani tallilla. Siellä oli tiivis yhteisö, jossa huolehdittiin hevosista, mutta vietettiin yhdessä aikaa myös muuten.”

Vilhunen lopetti ratsastamisen, kun meni taidelukioon 16-vuotiaana. Hän arvelee, että alkaisi käydä taas talleilla, jos elokuvat eivät veisi kaikkea aikaa.

Varpun tarinassa isän etsiminen on olennaisempaa kuin hevoshulluus, mutta Vilhusen seuraavassa elokuvassa se on keskeinen juttu – tavallaan. Leikkausvaiheessa on dokumentti Kepparit, joka kertoo keppihevosten harrastajista.

Ponitytöt veivät keppihevosiin

Hobbyhorse Revolution (c) Tuffi Films / Stefan Bremer

Kepparit
(c) Tuffi Films / Stefan Bremer

Vilhunen törmäsi keppihevosiin jo tehdessään lyhytdokumenttia Ponitytöt (2008). ”Osa siinä olleista tytöistä harrasti myös keppihevosia. Silloin se oli vielä pienimuotoista puuhaa kavereiden kesken”, Vilhunen sanoo.

Vuonna 2012 Vilhunen näki uutisen keppihevosten suomenmestaruuskisoista ja alkoi googlailla aihepiiriä. Pian hän tiesi, että oli löytänyt dokumentin aiheen.

Nyt jopa Helsingin kirjamessujen lastenohjelmassa on keppihevostyöpaja ja -kisa. Harrastus on leviämässä Suomesta muihin Pohjoismaihin ja kauemmaskin. Vilhunen kertoo, että Ruotsissa on jo tuhansia harrastajia ja siellä ihaillaan suurimpia suomalaisia tähtiä.

Hobbyhorse Revolutionin näytepätkistä päätellen keppihevoskisat näyttävät hassuilta. Tytöt loikkivat keppihevosten kanssa samaan tapaan kuin oikeissa esteratsastuskilpailuissa. Kepit ovat lyhempiä kuin perinteisissä leluissa, jotta ne eivät jää kiinni esteisiin.

Myös keppihevoskisoissa suorituksen tyyli ratkaisee esteiden ylittämisen ohella.
”Onhan siinä vääjäämättä mukana huumorin taso. En halua sanoa keppariharrastusta leikiksi, koska sitä sanaa käytetään pilkkaamiseen. Se on konkreettista, fyysistä ja iloista. Mukana on myös mielikuvituksen taso, joka jaetaan yleisön kanssa”, Vilhunen miettii.
Harrastajia on jo aika paljon. Kisat täyttyvät niin nopeasti, että niihin ilmoittautuminen on samanlaista sekuntipeliä kuin suosituimpien pop-konserttien lippujen ostaminen. Useimmat harrastavat myös oikeita hevosia.

Eivätkä keppihevoset ole enää vain pikkutyttöjen juttu. Vanhimmat harrastajat ovat jo parikymppisiä. Yksi sellainen on Venla-Maria Uutela, joka teki jo 11-vuotiaana kirjan Keppari – Keppihevosten maailma.

”Joillekin keppareista on tullut elämäntapa, joka ei lopu nuoruuteen. Minun mielestäni keppihevonen on hevosuuden runollinen ilmentymä. Se on vielä kivasti undergroundia. Toivottavasti sitä ei tuotteisteta kaupalliseksi”, Vilhunen pohtii.

Hobbyhorse Revolution (c) Tuffi Films / Shawkat Alzare

Kepparit
(c) Tuffi Films / Shawkat Alzare

Jotkut portit avautuvat ehkä kevyemmin Oscar-ehdokkuuden ansiosta

Harrastukseen kuuluu omien keppihevosten ja niiden tarvikkeiden askarteleminen. Hevosista jaetaan kuvia sosiaalisessa mediassa.

Suosituimmilla tekijöillä on yli 10 000 seuraajaa. Jotkut myyvät tekemiään hevosia toisille.
Vilhusella riittää kiirettä, sillä hänellä on kaksi rautaa tulessa. Varpu kiertää maailmaa ja Hobbyhorse on leikkauspöydällä.

Varpu aloitti taipaleensa Toronton festivaaleilta, Amerikan tärkeimmästä elokuva-alan tapahtumasta. Vilhunen oli siellä neljä päivää, jotka täyttyivät haastatteluista ja omien näytösten keskusteluista. Yhtään elokuvaa hän ehtinyt katsoa.

”Torontossa on myös blingbling-tähtiä, mutta Varpu oli Discoveries-sarjassa, jonka yleisö tulee katsomaan leffaa eikä loistetta. Torontossa ja Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla yleisöllä oli aika lailla samanlaisia kysymyksiä.”

Siitä voinee päätellä, että tarina, jossa teinityttö lähtee etsimään isäänsä halki maan autolla, jonka polkimille tuskin yltää, toimii universaalisti. Samanlaista uskallusta voi nähdä Hobbyhorsen tytöissä, jotka eivät epäröi karauttaa esiin keppihevosilla.
”Leffan tekemisessä on usein samaa. Pitää unelmoida, kuvitella ja rakentaa tyhjästä. Sekin vaatii uskallusta, mutta myös mielikuvitusta ja empatiaa, jotta voidaan ratkaista ongelmia yhdessä”, Vilhunen pohtii.

Leikkausvaihetta Vilhunen sanoo elokuvanteon ytimeksi, jossa teos muotoutuu. ”Kuvasin tyttöjä kolme vuotta, mutta aina he yllättivät. Nyt sitten pitää valita, mitä otan mukaan.”
Se pätee varmaankin etenkin dokumentteihin, joihin kuvataan usein enemmän materiaalia kuin näytelmäelokuviin. Vilhunen on ohjannut enemmän dokumentteja kuin fiktioita. Edellinen pitkä oli Laulu, joka kertoi runolaulamisen perinteestä.
”Joskus pitää tehdä fiktiota, koska joitakin asioita ei voi ronkkia toisten elämästä”, Vilhunen toteaa.

Maailmankuulun Vilhusesta teki Oscar-ehdokkuus, jonka hän sai lyhytelokuvasta Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012). Se oli fiktio. Ehdokkuus saattoi osaltaan edistää esimerkiksi median kiinnostusta Torontossa.

”Olisin varmaankin tehnyt pitkän näytelmäelokuvan suunnilleen tässä kohtaa joka tapauksessa. Varpua aloin kirjoittaa jo 2006. Oscar-ehdokkuus ei ole avannut taivaanportteja, mutta jotkut portit avautuvat ehkä vähän kevyemmin sen ansiosta. Onhan se myönteinen kannustin.”

Harri Römpötti

Huutosakissa kukaan ei kuule yksinäisyyttäsi – suomalainen elokuva näyttävästi esillä Edinburghissa

EIFF:n taiteellinen johtaja Mark Adams keskustelee tuottaja Helena Mielosen kanssa verkostoitumistapahtumassa.

EIFF:n taiteellinen johtaja Mark Adams keskustelee tuottaja Helena Mielosen kanssa verkostoitumistapahtumassa.

Elokuvasäätiön monivuotinen yhteistyö Edinburghin elokuvajuhlien kanssa huipentui kesäkuussa laajaan suomalaisen elokuvan sarjaan. Elokuvat keräsivät innokasta yleisöä, ja esitysten jälkeiset keskustelut kestivät pitkään. Erityisesti Ari Matikaisen elokuva SOTA JA MIELENRAUHA sai ihmiset pohtimaan sotia, joiden varjot ulottuvat nykypäivään. Suomi-sarjan kuraattori Neil Fox toteaa: ”Olemme tyytyväisiä, että Suomi-fokus puhutteli yleisöä niin hyvin.”

Toimittaja Harri Römpötti keskusteli festivaalilla tuottaja Liisa Juntusen ja ohjaaja Christy Garlandin kanssa. Heidän elokuvansa CHEER UP sai Edinburghissa Euroopan ensi-iltansa.

Suomalainen elokuva on päässyt viime aikoina esiin kahdella maailman vanhimpiin kuuluvalla festivaalilla. Syksyllä 2015 Suomi oli teemamaa Espanjassa Vallladolidissa ja kesäkuussa Skotlannissa Edinburghissa.

Valladolid täytti 60 vuotta ja Edinburgh peräti 70! Kummallekin kunnianarvoiselle veteraanifestivaaleille pääseminen vaati elokuvasäätiöltä usean vuoden työn. Edinburghin Suomi-teemassa oli yksi Euroopan ensi-ilta. Cheer Up kertoo rovaniemeläisestä huutosakista, jolla on tapana jäädä kisoissa viimeiseksi.

Napapiirille sijoittuvan dokumentin on tuottanut Liisa Juntusen perustama Napafilms. Aiemmin pajasta on tullut muun muassa Ari Matikaisen ohjaama Venäjän vapain mies (2012), joka selvitteli itänaapurin henkistä ilmapiiriä toisinajattelevan kirjailija Viktor Jerofejevin kautta.

EIFF:n Neil Fox, ohjaaja Christy Garland ja tuottaja Liisa Juntunen esittelevät Cheer Up elokuvan yleisölle.

EIFF:n Neil Fox, ohjaaja Christy Garland ja tuottaja Liisa Juntunen esittelevät Cheer Up elokuvan yleisölle.

Cheer Upin ohjaaja Christy Garland on kotoisin Kanadasta. Se, että hän päätyi napapiirille toiselle puolelle maapalloa ohjaamaan dokumenttia, on yksi osoitus festivaalien merkityksestä elokuva-alalle.

Festivaalit heittävät ihmisiä yhteen ja luovat tilaisuuksia. Edinburghissa Garland purki Cheer Upiin johtaneiden sattumien sumaa.

”Ensin tapasin Tanskassa entisen cheerleaderin, joka sanoi kouluttavansa ryhmää Suomessa. Ajattelin, että koko touhu on naurettavaa, mutta se jäi kaivelemaan mieleen. Olisiko siinä sittenkin jotain takana? Sitten Hot Docs -festivaalilla tapasin Liisan.”

Kohtaaminen kanadalaisella festivaalilla johti siihen, että kohta Garland oli Suomessa ja kuvasi dokumentin ensimmäisen kohtauksen.

”Nämä tytöt olivat kaikkein huonoimpia, mutta rakastuin heihin heti, koska he tykkäsivät silti yrittää. He vain tuumasivat, että ainakaan kukaan ei sentään pudonnut lattialle!”

Cheerleading on niin amerikkalainen laji, ettei sille oikeastaan ole kovin luontevaa suomalaista termiä. Huutosakki-sana ei taivu millään edes verbiksi. Sen sijaan lajin harrastajien pitäisi taipua vaikka mihin, mutta rovaniemeläinen sakki ei siis ollut kovin notkeaa tai ketterää.

Valmentaja Mia sisuuntuu ja lähtee välillä hakemaan oppia Yhdysvalloista. Siellä joukkueiden kannustaminen itsenäistyi omaksi lajikseen 1970-luvulla. Mia päättää valmentaa joukkueestaan voittajia Amerikan opeilla.

Jos Cheer Up olisi amerikkalainen elokuva, se keskittyisi joukkueen kasvuun kohti mestaruutta. Sekin ponnistelu on mukana, mutta ydin on muualla.

”Alussa luulin, että tämä olisi helppo juttu, valmis vuodessa”, Garland sanoo. ”Mutta näiden henkilöiden elämässä tapahtui kaikkea tärkeää ja elokuva lähti ihan eri suuntiin. Lopulta se palasi taas uomaansa.”

Mutta sitä kuvatessa meni yli kolme vuotta. Perusasetelmaltaan Cheer Up muistuttaa Mika Ronkaisen elokuvaa Freetime Machos (2010). Sekin kuvasi kehnoa urheilujoukkuetta Pohjois-Suomessa.

Mutta kun Freetime Machos kuvasi rugbya pelaavia aikuisia miehiä, Cheer Up kertoo aivan erilaisista ihmisistä, aikuisuuden kynnyksellä keikkuvista tytöistä. Siinä iässä tosiaan tapahtuu ja tapahtumiin suhtaudutaan vereslihalla.

”Tämän elokuvan tekeminen oli todella kummallinen kokemus. Olin rakastunut näihin tyttöihin, mutta heidän mielestään olin outo kanadalaistäti. Enimmän aikaa ihmettelin, mitä tapahtuu ja mitä olin tekemässä, kun en osaa suomea”, Garland sanoo.

Tuottaja Liisa Juntunen puuttuu puheeseen: ”Ei se ihan niin mennyt. Tytöt eivät voineet vastustaa Christyn charmia ja avoimuutta. Hän uskalsi kysyä kysymyksiä, joita suomalainen ei olisi ikinä kysynyt – ja tytöt vastasivat heti.”

Cheer Up (2016)Kanadalainen Christy Garland teki dokumentin, joka tarjoaa Ingmar Bergmanin tyyliä nuorille

Garland ohjasi Cheer Upin klassiseen cinéma vérité -tyyliin, selostusta ja haastatteluja, tilanteita kameran kanssa tarkkaillen. Siihen on tarttunut paljon perinteisen dokumenttielokuvan taikaa, olennaisia hetkiä, joita tuskin edes voisi lavastaa.

Joskus vaikuttaa siltä, että mukaan on tullut henkilöiden ratkaisevia kohtaamisia, jotka tapahtuvat ehkä vain katseen tasolla ja joiden merkitys paljastuu vasta myöhemmin. Myös Mian ja poikaystävän Tinder-viestit ovat aitoja.

Garland siteeraa yhtä véritén suurta nimeä, Albert Mayslesia. ”Hän sanoi, että kun ihmisiä kuvaa tarpeeksi pitkään, he eivät jaksa enää esittää ja unohtavat kameran. Sitä paitsi, nykyään nuoret kasvavat kameroiden edessä. He kuvaavat itseään ja toisiaan koko ajan.”

Garlandia viehätti suomalaisten hiljaisuus. ”Nykyään kulttuurissamme varsinkin nuoret naiset jauhavat tosi-tv:ssä koko ajan. Halusin tehdä Ingmar Bergman -elokuvan nuorille.”

Vaikka suomalaiset olivat hiljaisia, he avautuivat hiljalleen. Vähitellen kolme heistä nousee Cheer Upin päähenkilöiksi: valmentaja Mia ja joukkueen jäsenistä Patricia ja Aino.

”Kun näin Ainon, ajattelin heti, että hän ei ole joukkueessa mukana tosissaan. Siksi hän kiinnosti. Patricia oli niin ujo, että kahteen ensimmäiseen vuoteen en edes tiennyt, että hän puhuu erinomaista englantia. Sitten hän alkoi yhtäkkiä kertoa elämästään”, Garland muistelee.

Patricialla – tai Patulla, kuten häntä kutsutaan – riittikin kerrottavaa. Hänellä oli ennestään murheita ja juuri hän taitaa muuttua dokumentin mittaan eniten. Juuri Patricia yllätti kuvauksissa.

”Hän puhui ensimmäistä kertaa ongelmistaan kameran edessä! Jokainenhan on oman elämänsä päähenkilö ja joskus kamera tuo sen esiin. Luulen, että satuimme vain tarjoamaan Patricialle tilanteen, jossa käsittelemään niitä asioita”, Garland miettii.

Henkilövetoista dokumenttielokuvaa voi lähteä tekemään tarkoituksena kertoa suunniteltu asia. Kukaan ei vain voi mennä takuuseen, että todellisuus noudattaa käsikirjoitusta. Nyt Garland tietää, mistä kaikkiaan neljä vuotta tehty elokuva kertoo.

”Loppujen lopuksi tästä tuli elokuva yksinäisyydestä. Kaikki kolme päähenkilöä olivat yksinäisiä. Mia valmensi, koska kaipasi perhettä. Kaikki kolme sanoivat elokuvan nähtyään, että ihmettelevät. kuinka yksinäisiä olivatkaan”, Garland sanoo.

Sehän sopii Bergmanin henkeen. Päähenkilöt ovat kuvansa nähneet ja pitäneet siitä. ”Varsinkin Patricialle sen katsominen oli raskasta, mutta lopulta hänkin tykkäsi siitä, paljonkin”, Garland sanoo kaiketi huojentuneena.

Seuraavaksi Cheer Up oli esillä Galwayssa heinäkuun alussa. Myös siellä juhlittiin suomalaista elokuvaa laajasti. Galwayn festivaali on samalla tavalla Irlannin tärkein elokuvatapahtuma kuin Edinburgh Skotlannin. Galway Film Fleadh on tosin vielä alle kolmekymppinen nuorukainen.

 

Harri Römpötti

 

Edinburghin kansainvälisillä festivaaleilla 15.–26.6.2016 esitettiin seuraavat suomalaiset elokuvat: 2 yötä aamuun (ohjaus: Mikko Kuparinen/tuotanto: MJÖLK Oy), Napapiirin sankarit 2 (Teppo Airaksinen/Yellow Film and TV Oy), Jättiläinen (Aleksi Salmenperä/Helsinki-filmi Oy), Mannerlaatta (Mika Taanila/Elokuvayhtiö Testifilmi Oy), Sota ja mielenrauha (Ari Matikainen/Kinocompany Oy & napafilms Oy), Takaisin pintaan (Juan Reina/Monami Agency Oy) Cheer Up (Christy Garland/napafilms Oy), Evä (Jarno Elonen), Alpakat (Anastasia Lobkovski), Markku and Me (Lauri Danska), Miss (Sanna Liljander), Waste no. 2 (Jan Ijäs) ja Sooloilija (Katri A. Vanhatalo).

www.edfilmfest.org.uk

Galwayn kansainvälisillä elokuvajuhlilla 5.–10.7.2016 esittäytyivät Henkesi edestä (Petri Kotwica/Vertigo Production Oy), Armi elää! (Jörn Donner/Bufo Oy), Kätilö (Antti Jokinen/Solar Films Oy), Tyttökuningas (Mika Kaurismäki/Marianna Films Oy), Takaisin pintaan (Juan Reina/Monami Agency Oy) ja Cheer Up (Christy Garland/napafilms Oy).

www.galwayfilmfleadh.com

R&A -festivaali esittää Cheer Upin ohjelmistossan syyskuussa ja Suomen teatteriensi-ilta on 28.10.2016.

Suomalaiset Hot Docs -dokumenttifestivaalilla

 

hotdocs

Festivaaleilla pyörii elokuvantekijöiden, yleisön, kaupan ja julkisuuden karuselli

Napafilms Oy:n tuottama ja Christy Garlandin ohjaama CHEER UP, Monami Agencyn ja Juan Reinan TAKAISIN PINTAAN ja Oktoberin sekä Katja Gauriloffin KUUN METSÄN KAISA saivat mailman ensi-iltansa tai Pohjois-Amerikan ensi-iltansa Hot Docs -festivaaleilla Torontossa Kanadassa. Toimittaja Harri Römpötti keskusteli Katja Gauriloffin, Juan Reinan, Joonas Berghällin ja Juho Harjulan kanssa.

Maailmassa on varovaisesti arvioiden satoja elokuvafestivaaleja. Jos pienet lasketaan mukaan, niitä lienee tuhansia. Elokuvasäätiön sivuilla luetellaan seitsemän merkittävää suomalaista festivaalia, jotka saavat tukea, mutta meilläkin pikkufestareita lienee ainakin tusina lisää.

Suuri yleisö tuntee lähinnä Cannesin, jonka palkinnot ovat arvostetuimpia Oscareiden jälkeen. Juho Kuosmasen Hymyilevän miehen voitto Cannesin kakkossarjassa oli iso uutinen toukokuussa.

Vanha kansa sanoo, että pienessä lammikossa on helppo olla iso kala. Niinpä Cannesia pienemmät festarit voivat olla elokuville erittäin merkittäviä. Ja niitä riittää, omansa animaatioille, dokumenteille ja niin edelleen.

Dokumenttien suurin ja kaunein on Amsterdamissa järjestettävä IDFA (International Documentary Filmfestival Amsterdam). Pohjois-Amerikan tärkein dokkarifestari on Toronton Hot Docs, jossa oli äskettäin vahva suomalaisedustus.

Katja Gauriloff (kesk.), leikkaaja Timo Peltola ja tuottaja Satu Majava vastaavat yleisön kysymyksiin.

”Yleensä en jaksa katsoa omia elokuviani, mutta maailman ensi-ilta piti käydä fiilistelemässä”, sanoo Katja Gauriloff. Hänen elokuvansa Kuun metsän Kaisa kohtasi ensimmäiset katsojansa Torontossa.

Gauriloff kertoo, että kaikki kolme näytöstä olivat täynnä. ”Siellä oli myös hyvä yleisö, mikä oli ihanaa. Festariyleisöhän yleensä katsoo dokkareita. Paikalla oli myös pohjoisamerikkalaista alkuperäiskansaa, johon elokuvani tuntui kolahtavan”, Gauriloff iloitsee.

Kuun metsän Kaisa kertoo kolttasaamelaisten vanhasta revontulimyytistä, Gauriloffin isomummosta, sadunkertoja Kaisasta ja hänen ystävyydestään sveitsiläisen kirjailijan kanssa. Paikallisen alkuperäiskansan osallisuus yleisössä ilahdutti itsekin saamelaista Gauriloffia.

Toinenkin ilahduttava kohtaaminen Hot Docsin näytöksiin sattui. Pyörätuolissa istuva, suomea murtaen puhuva vanha nainen kertoi tunteneensa dokumentin Kaisan. ”Elokuva alkoi elää uudella tavalla, kun löytyi ihminen, joka muisti sen aiheen. Kyyneleet valuivat niin keskustelun juontajalta kuin yleisöltäkin”, Gauriloff muistelee.

Viime vuosina dokumenttien suosio on kasvanut ja myös perinteisesti näytelmäelokuviin keskittyneet festivaalit ovat alkaneet näyttää niitä yhä enemmän. Gauriloffin edellinen elokuva Säilöttyjä unelmia sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla. Sitä pidetään yleensä Cannesista seuraavaksi tärkeimpänä.

Yleisön kohtaaminen on elokuvantekijälle palkitsevaa ja siihen festivaalit tarjoavat parhaan mahdollisuuden. Hot Docsissa käy yli 200 000 katsojaa.

Gauriloff sanoo nauttivansa myös muiden elokuvantekijöiden kohtaamisesta. ”Se on tosi tärkeää. Siksi tykkään myös pienistä festareista kuten Sodankylästä.” Pienillä festivaaleilla yhteisöllisyyden tunne pääsee usein korostumaan paremmin kuin isoilla.

Festivaaleilla elokuvia katsovat yleisön ohella myös toimittajat, kriitikot, ostajat ja muiden festivaalien valitsijat. Taiteen takana pyörii bisnes, sitä vinhemmin mitä isompi tapahtuma.

”Yleisönäytösten merkitys on pienempi kuin markettien, joissa käy ammattilaisia. Monilla heistä on niin iso urakka, että he istuvat luurit korvilla katsomassa elokuvia putkeen tietokoneen ruudulta”, Joonas Berghäll sanoo.

Berghäll tuotti Kuun metsän Kaisan Oktober-yhtiössä. Hän ohjasi Mika Hotakaisen kanssa Miesten vuoron, joka oli maailmanlaajuinen festivaalihitti.

”Iso festivaalin vaikutus heijastuu ajan kanssa, mutta Hot Docsin perusteella Kuun metsän Kaisasta tulee jo monta kyselyä päivässä. Esitykset Hot Docsissa ja Visions du Réelissä Sveitsissä antoivat Miesten vuorolle täräyksen, joka lähetti sen lentoon maailmalle”, Berghäll sanoo.

Kun Miesten vuoro kiersi maailmaa viitisen vuotta sitten, Oktoberin kansainvälinen myyntiagentti laskutti jokaiselta festivaalilta 500 euroa. Jos elokuva menee sadoille festivaaleille, niistä kertyy jo varteenotettava summa. Berghäll on tosin huomannut, että festivaalikorvaukset ovat laskemassa.

Isot rahat tulevat kuitenkin dokumenteille yleensä myynnistä tv-kanaville. Maan ja kanavan koosta riippuen hinnat pyörivät Berghällin mukaan parista tonnista kymmeniin tuhansiin.

”Voi dokumentti mennä joskus maailmalle valkokankaillekin, mutta markkinointikulujen jälkeen niistä ei jää paljoa.”

Ohjaajien osallistuminen festivaaleille on Berghällin mukaan tärkeää. ”Aikoinaan luulin, että ne ovat remulomia, mutta edustaminen on rankkaa ja tosi olennaista työtä.”

Tärkeät kansainväliset elokuvalehdet arvostelevat isojen festivaalien ensi-iltoja. Varietyssa Dennis Harvey sanoi Kuun metsän Kaisaa lumoavaksi. Dokumentteihin erikoistunut POV puolestaan haastatteli Gauriloffia Torontossa.

Hot Docsissa esitettiin myös muun muassa Juan Reinan Takaisin pintaan. Sekin pyöri liki täysille saleille. Sukellusdokumentti sai julkisuusjättipotin, kun BBC teki siitä verkkoon laajan jutun.

”BBC teki haastattelun jo pari kuukautta ennen Hot Docsia. Mutta kun se oli ollut verkossa muutaman tunnin, meille oli tullut jo pari sataa sähköpostia. Traileria oli katsottu verkosta kymmeniä tuhansia kertoja”, Reina riemuitsee.

Juan Reina Hot Docs festivaalilla Torontossa.

Juan Reina Hot Docs festivaalilla Torontossa.

BBC:n juttu sai 1,4 miljoonaa lukijaa ympäri maailmaa. Vaikka juttu oli laaja, se luettiin yleensä loppuun, mikä ei ole aina itsestään selvää.

Takaisin pintaan on käynyt jo yhdeksällä festivaalilla alkaen kotoisesta Docpointista. Vision du Réel oli tärkein etappi ennen Hot Docsia. Seuraavaksi se osallistuu 70. Edinburghin festivaalin Suomi-teemaan.

”Ennen Visions du Réelia ja Hot Docsia moni epäili, että Takaisin pintaan -elokuvan sukellusteema kiinnostaisi vain Discovery-tyyppisiä kanavia. Isoille festivaaleille pääseminen on vakuuttanut, ettei se ole vain sukeltajien leffa”, Reina sanoo.

Hot Docsissa Reinakin antoi haastatteluja ja Takaisin pintaan sai arvosteluja. Hot Docsissa päätavoite oli Pohjois-Amerikka, mutta muun muassa Australian televisio kiinnostui.

”Festivaalit ovat yleensä paras tie maailmalle. Muitakin tapoja on, kuten marketit ja muut isot myyntitapahtumat, esimerkiksi MIPTV. Niihin on kuitenkin hieman vaikea osallistua yhden elokuvan kanssa. Yleensä isot yhtiöt menevät sellaisiin tapahtumiin laajalla valikoimalla”, sanoo Juho Harjula, joka tuotti Takaisin pintaan -elokuvan.

Reina ja Harjula kehuvat Hot Docsia mukavaksi kokemukseksi. ”Muutamat katsoivat elokuvamme jopa kahdesti ja halusivat nimmarin julisteeseen. Sellaista ei tapahdu usein dokkarintekijälle”, Reina sanoo.

Harri Römpötti

Mihin elokuvafestivaaleja tarvitaan?

Heilig-Kreuz

Suomi-bileet Heilig-Kreuz-kirkossa 19.2.

66. Berlinalen terveisiä 11.-21.2.2016

Katja Gauriloffin ohjaama ja Oktober Oy:n tuottama Säilöttyjä unelmia esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla 2012. Sen jälkeen suomalaisia dokumentaarisia elokuvia ei ole tapahtumassa nähty. Siksi voikin kysyä, mistä neljän vuoden hiljaisuus johtuu. Suomalainen dokumenttielokuvahan on ilmaisultaan omaperäistä ja aiheiden kirjo mittaamaton. Ammattitaito on erinomaista, kansainvälisen yhteistyön määrä kasvaa, eivätkä varat viennin- ja myynninedistämiseen ole vähentyneet neljässä vuodessa. Asiaa voi vaihteeksi pohtia paneutumalla siihen nykyhetken ja menneisyyden muodostamaan kokonaisuuteen, joka Berliini on. Minkälaisia elokuvia Berlinalen järjestäjät etsivät tuota vuoropuhelua edistämään? Haluan puhua poliittisuudesta, joka Berliinin kaltaisessa kaupungissa saa aivan oman merkityksensä. Elokuvafestivaaleja tarvitaan, jotta voi nähdä ja tuntea, mihin elokuva on menossa tai – maailma. Usein meiltä kulttuuriviennin työntekijöiltä kysytäänkin, osaammeko kansainvälisten elokuvafestivaalien pohjalta kertoa, mitä tulevaisuuden suuntauksia nykyelokuvista on löydettävissä.

Tästä syystä ulkoistin itseni Martin-Gropius-Baun market-tungoksesta berliiniläisen elokuvayleisön joukkoon ja katsoin neljän Panoraman Dokumente-sarjan elokuvaa. Jos kerron suomalaiselle festivaalistrategiaansa miettivälle dokumenttielokuvatuottajalle, että Berliinin elokuvajuhlat etsii ohjelmistoonsa poliittisia elokuvia, mitä tarkoitan? Halusin selvittää itsellenikin tätä vuosia toistettua poliittisuus-hokemaa. Vaikka maailmanhistorialliset käänteet ovat luettavissa Berliinin materiaalisista ja mentaalisista kerrostumista, poliittisuus ei kaupungissa viittaa pelkästään maailmanpolitiikan tapahtumiin. Ei se merkitse kunnallispolitiikkaakaan, vaikka sen toimet jättävät pysyviä jälkiä jatkuvasti rakenteilla olevaan kaupunkiin. Olisi liian kapea-alaista ymmärtää berliiniläinen poliittisuus raporteiksi yhteiskunnallisista ja sosiaalisista epäkohdista. Sukupuolipolitiikkakaan ei yksin riitä määrittämään poliittisuutta, vaikka monet homoseksuaalisuutta, lesboutta tai transsukupuolisuutta käsittelevät elokuvat ovat vuosien varrella päätyneet juuri Berlinalen Panorama-sarjaan. Näkemäni neljän Panoraman dokumenttielokuvan kautta poliittisuus määrittyy kamppailuna menneen haltuunotosta: kenen muistoista tulee hallitsevaa kulttuuria ja politiikkaa? Berliini on aina järisyttävä kokemus. Paikan henki määrittää jatkuvasti sitä, miten poliittisuus ymmärretään. Se muistuttaa, että ei ole olemassa yhtä monoliittista poliittisuutta. Se, mikä on poliittista Suomessa, ei todennäköisesti merkitse samaa Berliinissä.

Näkemissäni elokuvissa aiheet laskostuivat auki monipolvisina. Sukupuoli-identiteettien takaa avautuivat kylmän sodan poliittiset asetelmat, luokkasuhteet tai rasismi. Elokuvat asettivat oikeastaan koko identiteettiajattelun kyseenalaiseksi osoittamalla, miten monenlaisista ja ristiriitaisista aineksista ihmiset koostavat minuuttaan. Elokuvat näyttivät sen voiman, mikä kulloinkin elettävällä hetkellä on. Se on mielestäni berliiniläisen poliittisuus-ajattelun ydintä.

Silmänräpäykseen mahtuu maailma

Kylmän sodan muistoja kantavaan Berliiniin sopii myös Robert Frank. Sveitsiläissyntyisen valokuvaajan – ja myöhemmin myös elokuvaohjaajan – näkemys 1950-luvun syrjäkylien ja pikkukaupunkien nuhruisista amerikkalaisista ei sopinut mccarthyismin runteleman maan ihanteelliseen omakuvaan. Myöhemmin kulttimaineen saavuttanut The Americans -valokuvakokoelma ei löytänyt julkaisijaa Yhdysvalloista, vaan kirja ilmestyi alunperin Ranskassa vuonna 1958. Robert Frank on myös hetkeen tarttuja. Laura Israel, joka on leikannut hänen elokuviaan 1990-luvulta alkaen, on tehnyt epätavallisen muotokuvan: Robert Frank ei halua olla mikrofonin maadoittama eikä pakottautua kuva-alan rajoihin. Silti hän on läsnä kaiken aikaan. Pohtiessaan valokuviaan ja elokuviaan Frank hätkähdyttää sanomalla, että valokuva on aina vain menneisyyttä, kun elokuva on kaiken aikaa liikkeessä. Se on jatkuvaa keskustelua tekijöidensä ja henkilöidensä välillä sekä vuoropuhelua myös nykykatsojan kanssa. Frank miettii töidensä kautta menneen ja nykyisyyden lomittuneisuutta ihmisen yksityiselämän ja taiteen tekemisen rajapinnoilla. Elokuva tuo ilman pöyhkeilyä esiin senkin, miten hänen kuvansa ja elokuvansa ovat vaikuttaneet tapaamme muistaa amerikkalaisia beat- ja pop-kulttuurin ikoneja. Don’t Blink – Robert Frank (2015) nähtiin jo marraskuussa IDFA:ssa, joka esitti laajan läpileikkauksen vuonna 1924 syntyneen ohjaajan elokuvista.

Mariupolis

Timo Linnasalo on opettanut Mantas Kvedaraviciukselle elokuvaa ja leikkauksen taitoa. Kuva: Mariupolis (2016)

Mikä ilo oli löytääkään Panoraman dokumenttielokuvien joukosta liettualaisen Mantas Kvedaraviciuksen uusi elokuva Mariupolis (2016). Viisi vuotta aikaisemmin samaisessa Panorama-sarjassa esitettiin hänen edellinen elokuvansa Barzakh (2011), joka oli Sputnik Oy:n tuottama ja elokuvasäätiön rahoittama. Se oli myös DocPointin avajaiselokuva vuonna 2011. Kun Barzakh sijoittui Tšetšeniaan, Mariupolis tapahtuu Itä-Ukrainan Mariupolissa, jossa Ukrainan hallituksen joukot taistelevat venäläismielisiä kapinallisia vastaan. Myös Mantas Kvedaraviciuksella on käsittämätön kyky olla läsnä ja sulautua hetkiin. Arki jatkuu, ja kalastajat kokevat verkkojaan, laukauksia vaihdetaan, kulttuuritalolla valmistaudutaan voiton päivän juhlaan, pommit räjähtävät, mutta kirkonkellot soivat. Elokuva on uskomaton todistus toisaalta elämän voimasta, toisaalta kauheuden arkipäiväistymisestä. Kuvat sodan runtelemista paikoista ja ihmisistä voivat olla henkeäsalpaavan kauniita. Panorama Dokumente -sarjan kokoamiseen osallistunut Sirkka Möller kertoi Mariupoliksen ensimmäistä esitystä seuranneesta keskusteluhetkestä. Joku yleisöstä oli kysynyt, missä näin upean teoksen ohjaaja on saanut elokuvakoulutuksensa. Kulttuuriantropologiasta väitellyt Mantas oli vastannut, että hän oli saanut Barzakhin leikkaamisessa apua suomalaiselta elokuvantekijältä. ”Hän on Timo Linnasalo, asuu Helsingissä”, ohjaaja oli paljastanut elokuvakoulutuksensa ytimen. Näin kauniilla tavalla Suomikin oli läsnä Berliinin Panoramassa.

Kun käsitys sukupuolesta on jatkuvassa liikkeessä

Ruotsalaisen Sara Jordenön Kiki (2016) voitti Panoraman Teddyn eli parhaan queer-elokuvan palkinnon. Kilpailuelokuvien kooste osoittaa, miten paikalleen pysähtynyttä homo- tai lesbo-elokuvista puhuminen voi olla. Teddy-palkinnollaan ja queer-painotuksellaan Panorama haluaa ymmärtää sukupuolikäsityksiä jatkuvassa liikkeessä, erilaistuvina ja muuttuvina. Kiki on elokuva New Yorkin mustan LGBT(lesbian, gay, bisexual, transgender) -yhteisön tanssiskenestä. Se merkitsee paitsi kilpailuja tanssitaidossa ja näyttävyydessä myös keskusteluja, joissa nuoret väittelevät uskomattoman sofistikoituneesti moninkertaisesta toiseudestaan ja yhteiskunnasta. Kiki osoittaa, miten hienon elämän musta, homoseksuaali, transsukupuolinen ihminen voi itselleen rakentaa – yhteisön tuella. Yleisön tunteenpurkaukset elokuvan jälkeen olivat rajuja – tämä teos antoi katsojilleen toivoa. Keskustelu myös paljasti, miten solidaarisuuteen kurottautuminen on yhä hankalaa mustan ja valkoisen väestön välillä. Kikin Berliiniin saapuneet henkilöt kertoivat, miten heille taistelu sukupuolineutraalin avioliiton puolesta oli ollut aika merkityksetöntä muiden polttavampien kysymysten rinnalla. Keskustelua kuunnellessa mieleen nousi ajatus, että joskus elokuvat todella ovat aikaansa edellä. Ajattelen Susanna Helken elokuvaa American Vagabond (2013). Se kuvasi muun ohella vauraan valkoisen homoyhteisön reviiriajattelua, joka kohdistui luokka-asetelmaltaan alempaan väkeen – muihin homoihin. Kiki esitettiin ennen Berliiniä myös Sundance-elokuvafestivaaleilla Yhdysvalloissa.

Kenen muistoista tulee historiaa? -teema huipentuu saksalaisen Jochen Hickin elokuvassa Der Ost-Komplex (2016). Se on tarinaa DDR:ssä syntyneen ja kasvaneen Mario Rölligin elämästä. Nuorena homoseksuaalina hän yritti paeta Unkarin kautta länteen, mutta joutui DDR:n valtiollisen väkivaltakoneiston uhriksi. Nykyisin myös kristillis-demokraattisena poliitikkona toimiva Röllig on ottanut elämäntehtäväkseen muistuttaa Stasin rikoksista ja DDR:n mielivallasta. Vankilakierrosten ja kouluvierailujen oppimateriaalina on hänen oma elämänsä. Elokuva alkaa vuosittaisesta mielenosoituskulkueesta, joka pidetään 15. tammikuuta saksalaisten sosialistien Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin kuolinpäivänä. Vasemmistolaisella kokoontumisella on vastavoimansa: maltillisia oikeistolaisia ja äärioikeistolaisia on kokoontunut paikalle omaan mielenosoitukseensa. Mario Röllig on mukana. Sosialistien pystyttämään kiveen on kaiverretty teksti: ”Kuolleet vaativat meitä muistamaan.” Sama lause tuntuu velvoittavan yhtä hyvin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia Saksan lähimenneisyyden tarkastelijoita. Se myös osoittaa, miten historia on jatkuvaa kamppailua ja neuvottelua erilaisten muistojen oikeutuksista. Kamppailun kerrostumiin vaikuttaa myös tulenpalavan ajankohtainen kysymys pakolaisista osana saksalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Halusta kokea asioita yhdessä

Martin-Gropius-Baulla tuli puolestaan selväksi, miten elokuvalevityksen monimutkaistuessa festivaalien merkitys vain kasvaa – myös levitysmuotona. Tämä on näin ollen lisännyt myyntiyhtiöiden kiinnostusta hoitaa myös festivaaliedustusta ja siihen liittyvää käytännön työtä. Dokumenttielokuvien osalta monet asiat kietoutuvat myös niin sanottuun impact producing -konseptiin, jonka tiimoilta juttelimme suomalaisten tuottajien Liisa Juntusen ja Sami Jahnukaisen kanssa jo ennen Berliiniä. Julkaisemme keskustelun Sessio-blogissa parin viikon sisällä.

Mannerlaatta

Mika Taanilan Mannerlaatta esitettiin Berliinissä Forum Expanded -sarjassa.

Mika Taanilan Mannerlaatan (2016) esitys Akademie der Künstessä oli ikimuistoinen. Kuvista, tekstistä, äänistä ja musiikista muotoutui sellainen kokonaiselämys, joka irrotti katsojan omasta kirjallisen kulttuurin määrittämästä lineaarisesta maailmastaan jonnekin ikivanhaan ajattomuuteen. Siellä sanat ja kirjaimet alkoivat näyttää ja kuulostaa toisilta. Elokuva keskeytyi teknisen vian vuoksi muutamiksi minuuteiksi. Tekijät eivät hermostuneet, ja ensi-iltayleisökin oli hyvällä päällä. Elokuvaa seuranneessa loppukeskustelussa Mika Taanila kertoi, että katkos ei häirinnyt, sillä häntä kiinnostaa teknologian hauraus ja haavoittuvuus. Juuri näistä aiheista hän tekee elokuvia.

Elokuvafestivaaleja tarvitaan, koska ihmiset haluavat tulla tapaamaan toisiaan ja kokemaan asioita yhdessä. Suomi-bileet järjestettiin 19.2. jo neljättä kertaa Heilig-Kreuz-kirkossa Kreuzbergissa. Se ei ole museo vaan aktiivisessa seurakunnallisessa käytössä oleva tila. Tiesittekö, että vuokratuloilla, joita elokuvasäätiö illasta maksaa, tarjotaan ruokaa vähävaraisille ja asunnottomille? Se vapaamielisyys, jolla kaupunki ja Preussi vuosisatoja sitten ottivat vastaan Ranskassa vainottuja hugenotteja tai tsekkiläisiä protestantteja, elää Berliinissä yhä monimuotoisena.

Marja Pallassalo

Colosseum

Elokuvateatteri Colosseum Prenzlauer Bergissä oli yksi Berliinin Panorama Dokumenten esityspaikoista.

 

 

 

 

TEHDÄ ELOKUVIA JA NÄHDÄ MAAILMA KUMPPANINA -Philip Hoffman ja hänen suomalaiset oppilaansa DocPoint-festivaalilla

Koko poppoo Kuvaaja Katri Tenhola

Sami van Ingen (vas.), Philip Hoffman, Perttu Rastas, Anu Kuivalainen ja Kiti Luostarinen. Kuva: Katri Tenhola.

Parhaillaan käynnissä oleva DocPoint-festivaali on sillä tavalla pitkälle päässyt tapahtuma, että sen tuottama julkisuus ei jää enää kyselemään, mitä dokumenttielokuva onkaan. Festivaalin tarjonta tuottaa aiheita ja teemoja, joiden yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vaikuttavuus ulottuu pitkälle yli yksittäisten elokuvaelämysten. Silti uuden dokumentaarisen elokuvan juurien miettiminen on silloin tällöin paikallaan. Tällainen tilaisuus avautui keskiviikkona, kun kanadalainen elokuvaohjaaja Philip Hoffman keskusteli suomalaisten oppilaidensa kanssa iloisista ja energisistä vuosista 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Mukana olivat Kansallisgallerian erikoissuunnittelija Perttu Rastas sekä elokuvaohjaajat Sami van Ingen, Anu Kuivalainen ja Kiti Luostarinen.

Perttu Rastas kertoo, miten hän oli ollut perustamassa Muu Media -festivaalia 1980-luvun lopulla. Arvelu oli silloin, että suomalaisella kokeellisella elokuvalla täytyi myös olla historia. Tuolloinen Suomen elokuva-arkisto tuli apuun, ja historiaahan löytyi. Se ulottui muun muassa 1930-luvulla perustettuun elokuvakerho Projektioon, jonka aktiiveja Nyrki Tapiovaara, Alvar Aalto ja Göran Schildt olivat olleet. Perttu Rastaan mukaan toinen maailmansota aika tavalla katkaisi tämän kiinnostuksen kokeellisuutta kohtaan, ja realismista tuli valtavirtaa suomalaisessa elokuvassa. Perttu muistelee, että elokuvaväki ei 1980-luvun lopullakaan ollut järin innostunut suomalaisen kokeellisen elokuvan historiasta. Siksi tarvittiin ulkomaalainen, joka sanoi, että tämäkin menneisyys on tärkeää. Tuo ulkomaalainen oli Philip Hoffman, johon elokuvaohjaaja Ilppo Pohjola oli tutustunut ulkomailla opiskellessaan.

Sanokaa mitä näitte

Kiti Luostarinen: Sanokaa mitä näitte (1993), tuotanto: Kinoproduction Oy.

Taideteollisen korkeakoulun tuolloinen elokuvataiteen laitos kutsui Hoffmanin vierailevaksi professoriksi 1990-luvun alussa, ja tämän lisäksi hän ohjasi myös muita kuin ETL:n opiskelijoita erillisissä työpajoissa. Kiti Luostarinen muistaa, että hän oli noihin aikoihin valmistelemassa elokuvaansa Sanokaa mitä näitte (1993). Elokuvan aihe on muistamisen erilaiset tavat. Kiti kertoo, miten hän ajatteli muistin toimintaa kaleidoskooppina ja ihmetteli, miten sen voisi kääntää muuksi kuin kronologiseksi elokuvakerronnaksi. Philip Hoffmanin kurssi oli ollut kuin suuri ilmestys: elokuvan rakentamistavoilla ei ole rajoja. Myös Anu Kuivalaisen esikoisteos Orpojen joulu (1994) sai alkunsa Hoffmanin työpajassa. Elokuvaajan koulutuksen saanut Philip Hoffman kertoo, että koska elokuvakoulutus oli jo tuolloin Suomessa ammatillisesti ja tuotannollisesti korkeatasoista, hän ymmärsi tehtäväkseen raja-aitojen murtamisen eri elokuvantekemisen tapojen väliltä. Hoffmanille subjektiivinen elokuva ei ole omaan napaan tuijottamista vaan tapa nähdä maailma kumppanina. Tätä hän on oppilaidensa kanssa harjoitellut.

0 R

Anu Kuivalainen: Orpojen joulu (1994), tuotanto: Taideteollinen korkeakoulu ETL.

Philip Hoffman itse korostaa suomalaisten mediataideaktivistien omaa osaamista. Hänen mielestään Ilppo Pohjola ja Hannu Puttonen olivat todella taitavia mediasuhteiden hoitajia. He saivat mediataidetta ja kokeellista elokuvaa käsitteleviä juttujaan läpi suurissa sanomalehdissä, ja Ilppo teki aiheesta monta ohjelmaa Ylelle. Suomalaisen median suhde uuteen taidemuotoon oli toisaalta arasteleva, toisaalta kannustava. Perttu Rastas kertoo, miten Yleisradio oli esittänyt Philip Hoffmanin kokeellisen elokuvan ja lisännyt sen päälle tekstin, jossa oli muistutettu katsojia, että vastaanottimessanne ei ole vikaa, vaan kuvan rakeisuus ja horjunta ovat esitettävän elokuvan ominaisuuksia. Sami van Ingenillä on samanlaisia kokemuksia, kun hänen mustavalkoiset mykkäelokuvansa ovat rävähtäneet ruuduille. Toisaalta Yleisradion yhteistuotannoista vastannut Eila Werning oli merkittävä henkilö muutaman vuosikymmenen takaisissa käänteissä. Kiti Luostarinen kertoo, että 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa käsitys dokumenttielokuvasta oli Suomessa kapea. Keskusteltiin, olivatko dokumentit elokuvia ollenkaan ja jos olivatkin, saattoiko dokumenttielokuva olla taidetta. ”Eila Werningin rohkean ja tekijöitä kannustavan asenteen myötä Yleisradio oli uuden kulttuurimuodon eturintamassa”, muistuttaa Kiti Luostarinen.

DEEP SIX PRESS 3

Sami van Ingen: Deep Six (2006), tuotanto: Jinx Ltd.

Philip Hoffman arvioi, että suomalainen muumedia-konsepti oli hyvin omanlaisensa taide-elokuvan, kokeellisen elokuvan ja uuden median yhdistelmänä. Aina kun uusi teknologia on muuttanut mediamaisemaa, uhkat ovat myös tulleet keskusteluun. Toisaalta uudet teknologiat ovat tarjonneet käyttämättömiä mahdollisuuksia. Jo 80-luvun alusta videopajaliikkeessä mukana ollut Perttu Rastas muistuttaa halusta osallistaa uusia yleisöjä omien elokuvien tekemiseen. Vastustusta tämäkin on herättänyt. Perttu kertaa 80-luvun loppua, jolloin myös paikallisradiot ja erilaiset kansalaisradiot yleistyivät. Moni epäilijä ajatteli silloin, että tavallisten ihmisten asiat eivät kiinnosta median kuluttajia. Kiti Luostarinen kertoo myös, miten monet pitivät Sanokaa mitä näitte –elokuvaa törkeänä, kun hän kuvasi omaa äitiään ja tämän Alzheimer-tautia. Keskustelu yleisöjen laajentamisesta ja äänen antamisesta uusille ihmisjoukoille on tänään digitalisaation aikakaudella yhtä ajankohtainen. Tubettajien aikaan elokuvien ja mediatuotteiden levittämiselläkään ei ole esteitä.

Philip Hoffman -tilaisuuden avasi Kanadan suurlähettiläs Andrée Noëlle Cooligan, joka kertoi itsekin saaneensa kuvataiteilijan ja valokuvaajan koulutuksen. Hän kertoi olevansa oiva esimerkki uramahdollisuuksien moninaisuudesta. Jos taiteilija epäonnistuu ammatissaan tai kyllästyy siihen, hän voi ryhtyä diplomaatiksi. Minä puolestani toivon, että Philip Hoffman jatkaa kulttuurilähettilään tehtäväänsä vielä pitkään.

Marja Pallassalo

Philip ja Sami

Philip Hoffman (vas.) ja Sami van Ingen. Kuva: Roos Hekkens.