”Nokia Mobile – matkapuhelimen tarina” dokumentin tekijät etsivät leikkauspöydässä balanssia tunteiden ja teknologian välillä

Matkapuhelin_PHOTO_Pini_Hellstedt_FSC_preview

Kuva : Pini Hellstedt Illume Oy.

Illumen tuottama Nokia Mobile – We are Connecting People nähdään IDFA:ssa

Joskus ideat syntyvät kirkkaina, yhdessä hetkessä. Kun ohjaaja Arto Koskinen vuonna 2013 kuuli uutisen, että Microsoft ostaa Nokian puhelinliiketoiminnan, tiesi hän heti haluavansa tehdä aiheesta elokuvan.

”Jokin tärkeä aikakausi päättyi siinä kohtaa”, Koskinen muistelee.

”Olin muiden suomalaisten tavoin jännittänyt, että miten käy meidän lempilapselle ja kansalliselle ylpeydenaiheelle, joka kylläkin jo siinä kohtaa oli kärsinyt paljon ja jäänyt muista jälkeen.”

Uutinen myynnistä oli ensiaskel Nokia Mobile – Matkapuhelimen tarina –dokumentille. Ensin Koskinen halusi tehdä elokuvan koko suomalaisen matkapuhelinteollisuuden historiasta. Mutta hyvin nopeasti Koskiselle kävi selväksi että näin laaja aihe ei mahdu 90 minuuttiin. Oli siis tarkennettava näkökulmaa, ja se tarkentui nimenomaan Nokian ympärille.

”Nokia edustaa koko suomalaisen matkapuhelinteollisuuden hypeä, menestystä ja tuhoa, joten se tuntui luonnolliselta rajaukselta”, Koskinen sanoo.

Kun hän jutteli aiheesta leikkaaja Joona Louhivuoren kanssa, Louhivuori sai heti kiinni Koskisen ideasta ja näki että aiheessa on paljon potentiaalia. Samassa tarinassa on paljon elementtejä: on suomalaisen yhteiskunnan rakentumista ja muutosta, työtä, johtamis- ja yrityskulttuuria sekä teknologian kehitystä, mutta myös paljon tunteita, unelmia ja pettymyksiä.

”Tuntui elokuvan kannalta hyvältä, että aihe on ajankohtainen, mutta ei päivänpolttava. Kaikilla meillä on jokin kosketuspinta tähän aiheeseen”, Louhivuori sanoo.

Ja tottahan se on. Lähestulkoon jokaisella suomalaisella on ollut käytössään Nokian puhelin ja lisäksi monella on vähintään yksi tuttu, joka on ollut Nokialla töissä. Niin Arto Koskisellakin, ja siitä hän lähti ensiksi liikkeelle. Tutun nokialaisen kautta löytyi uusia haastateltavia, jotka edelleen suosittelivat uusia haastateltavia. Yksi asia oli Koskiselle tärkeää: päästää dokumentissa ääneen ne ihmiset, jotka eivät olleet juurikaan olleet julkisuudessa. Rivi-insinöörit ja koodarit, julkisuudessa usein näkymättömiksi jäävät työntekijät.

Ohjaaja_Arto_Koskinen_PHOTO_Jenny_Timonen_Illume_Oy_preview

Ohjaaja Arto Koskinen. Kuva: Jenny Timonen Illume Oy.

”Päätin hyvin aikaisessa vaiheessa, että tähän ei tule mukaan niitä isoja johtajia, jotka tähän mennessä ovat päässeet kertomaan tarinaa”, Koskinen sanoo.

Suuri määrä arkistomateriaalia

Joona Louhivuori aloitti leikkaustyön käymällä läpi kaikki elokuvaa varten kuvatut haastattelut. Haastatteluja oli monta kymmentä.

”Halusin ensin kuulla, mitä heillä on sanottavaa. Oli turha alkaa käydä läpi arkistomatskuja ennen kuin tiesin, mistä haastateltavat puhuvat”, Louhivuori sanoo.

Pian hän tajusi, että haastattelumateriaalia on niin paljon ja se on niin monipolvista, että oli järkevintä litteroida materiaalit, jotta leikatessa oikeat kohdat löytyvät käyttöön kätevästi. Litterointi ja materiaaleihin tutustuminen tarkoitti yli kuukauden työtä. Vaikka litterointityön voi tehdä joku muukin kuin leikkaaja, koki Louhivuori tämän elokuvan kohdalla perustellulta, että hän teki sen itse samalla kun tutustui materiaaleihin.

”Litterointi on leikkaajalle uuvuttavaa, jos materiaali on huonoa. Tämän elokuvan kohdalla näin ei onneksi ollut”, Louhivuori muistelee.

Lisäksi Nokia antoi dokumentin käyttöön valtavan määrän videomateriaalia, ja lisäksi käytössä oli paljon muun muassa uutismateriaalia.

Tekijänoikeussyistä kaikkea leikkausvaiheessa käytettyä arkistomateriaalia ei kuitenkaan saatu mukaan lopulliseen elokuvaan. Joitakin materiaaleja Louhivuorella on suorastaan ikävä, kuten pätkää jossa Prinssi Charles näkee matkapuhelimen ensimmäistä kertaa elämässään.

”Se oli hulvaton. Jengi oli juuri käyttänyt hirveästi aikaa siihen, että saisi kehitettyä puhelimen joka mahtuu käteen, ja Charlesin ensimmäinen kommentti on että ’onko tää näin iso?’” Louhivuori nauraa.

Miten kertoa suomalainen tarina kansainvälisille yleisöille?

Nokian nousu ja tuho on aiheena on suomalaisille läheinen ja herkkäkin. Sitä piti käsitellä kunnioituksella, mutta toisaalta ei silkkihansikkain. Koskinen sanoo ettei tarkoitus ollut etsiä syyllisiä, vaan ymmärtää niitä monia syitä, jotka tuhoon johtivat. Vaikka aihe on suomalaiskansallinen, on se samalla universaali.

Juha_Lakkala_PHOTO_Pini_Hellstedt_FSC_preview

Juha Lakkala kertoo Nokia-vuosistaan. Kuva: Pini Hellstedt.

Louhivuori ei halunnut leikatessa olla varovainen tai pelätä, että aihe on suomalaisten identiteetin kannalta liian arka.

”Koen, että sellainen sinivalkoinen suomalaisuus on jopa epänokialaista suomalaisuutta”, Louhivuori pohtii.

”Enemmänkin nokialaista suomalaisuutta on osaamisen suomalaisuus: koulutus ja kehittyminen.”

Nykyinen tapamme olla toisiimme yhteydessä on rakentunut matkapuhelimen ympärille. Nokia on ollut merkittävässä roolissa muuttamassa sitä tapaa, jolla olemme toinen toisiimme yhteydessä. Louhivuori näkee, että ei pelkästään hyvässä mielessä.

”Uusi tapa välittää tietoa, myös epäolennaisuuksia ja valheita, on mahdollistanut Trumpismin ja uus-idiotismin nousun”, Louhivuori muistuttaa.

Louhivuori uskoo, että vaikka aihe on sinällään monella tapaa suomalaiskansallinen, samankaltaiset asiat ja esimerkiksi kuvat pienistä teollisuuskaupungeista on tunnistettavissa ympäri maailmaa.

Kun dokumentissa on mukana paljon suomenkielistä puhetta, joka täytyy tekstittää kansainvälisiä yleisöjä varten, vaikuttaa se osaltaan myös leikkauksen rytmiin.

”Uskon, että ulkomaalaisillekin aukeaa elokuvan suomalaisuuteen liittyvä huumori. Että millainen metsäkansa me ollaan oltu vielä 80- ja 90-luvuilla”, Arto Koskinen sanoo.

Leikkaajan pitää annostella oikea määrä yksityiskohtia

6148-web

Joona Louhivuori Kuva: Anna Dammert

Itse leikkausprosessi oli suhteellisen lyhyt, kolmisen kuukautta. Louhivuori leikkasi versioita Koskiselle nähtäväksi ja työpari kävi versioista keskusteluja.

”Etupäässä leikkaaminen on poisjättämistä”, Koskinen sanoo.

Leikkaaja viettää tuntikausia haastateltavien ajatusten, äänen ja kuvien kanssa. Leikatessa näihin ihmisiin syntyy myös jonkinlainen suhde.

”Totta kai osasta tulee lemppareita: jotkut ovat karismaattisia, ilmaisevat asiansa terävästi ja tekevät oivaltavia havaintoja. Elokuvaan heitä yritetään kuitenkin saada mukaan tasapainoisesti”, Louhivuori kuvailee.

Dokumentin leikkauksessa suurin haaste oli löytää sopiva balanssi kahden elementin välillä: teknologin kehityksen ja ihmisten tunteiden. Kuinka paljon teknologiaan liittyviä yksityiskohtia pitää kertoa jotta tarina on ymmärrettävä, mutta kuinka paljon on jo liikaa?

Loppua kohden teknologian kehitykseen keskitytään elokuvassa luonnollisesti vähemmän, ja fokusoidaan ihmisten tunteisiin ja tarinoihin.

Yksi asia josta Louhivuori ja Koskinen puhuivat leikkausprosessin aikana paljon, oli kohderyhmä. Kenelle tämä elokuva on suunnattu.

”Ajateltiin, että ei haluta tehdä leffaa joka ei toimisi ex-nokialaisille. Mukana ei saanut olla liian itsestään selviä asioita. Mutta toisaalta emme halunneet että mukana on myöskään liikaa inside-juttuja”, Louhivuori kertoo.

Koskiselle erityisen tärkeää oli saada nostettua esiin nokialaisten yhteisöä.

”Ilmiöt tapahtuivat Nokiassa koko organisaation tasolla, vaikka monesti kunnian nappaavat johtajat”, Koskinen sanoo.

”Matopelin keksi ihan tavallinen koodari.”

Louhivuori muistuttaa, että työn tekeminen ei ole taikatemppuja tai sankaruutta, vaan kovaa työtä, oli kyse sitten elokuvaohjaamisesta tai teknologia-alasta.

”Kyse ei ole mistään yksittäisistä sankaritarinoista, vaan yhteisöstä. Eihän meillä olisi mitään, jos sitä ei olisi yhdessä saavutettu. Nokiakaan ei syntynyt tyhjän päälle, vaan rintamamiestalojen, kansakoulujen ja valtion tutkimuslaitosten päälle”, Louhivuori sanoo.

Elokuvan sydämessä on ihmisten suhde työhön ja into tehdä asioita: se, mikä meitä motivoi työssä, ja toisaalta mikä tuon innon voi tappaa.

”Miten paljon se merkitsikään niille ihmisille, että Nokialla ei ollut alkuaikoina katto matalalla tai kukaan ei ollut himmailemassa?” Louhivuori sanoo.

Minna-Liisa_Vesanen_PHOTO_Pini_Hellstedt_FSC_preview

Minna-Liisa Vesanen on nykyään pesulayrittäjä. Kuva: Pini Hellstedt Illume Oy.

”Se vapautuneisuus on mielestäni koskettavaa. Ihmiset kokivat olevansa tärkeällä asialla, mutta ei sen silti tarvinnut tarkoittaa pyyteettömyyttä. Siinä samalla saatiin taloja ja autoja. Mutta se innostus onnistuttiin pilaamaan, ja ihmisten potentiaali hukattua.”

Menestyksen mukanaan tuoma vauhtisokeus ja hybris ovat monista tarinoista tuttuja, niin myös Nokian kohdalla. Hyvät aikeet jäävät kakkoseksi, kun menestys huumaa helposti ihmisen tai kokonaisen organisaation.

”Korporaatiot ovat kuin tähtiä: kun ne paisuvat liian isoiksi, ne kuolee. Alkuperäinen visio unohtuu”, Louhivuori sanoo.

Anna Brotkin
Käsikirjoittaja ja freelancetoimittaja

Amsterdamin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali IDFA viettää 30-vuotisjuhliaan 15.-26.11.2017. Nokia Mobile – matkapuhelimen tarina esitetään festivaalin Panorama-sarjassa.

 

 

Nina Ijäs leikkasi Koreassa dokumentin perheen ja maan historiasta

Suomen yhteistyö Etelä-Korean kanssa tuottaa hedelmää. Kaksi dokumenttia esitettiin DMZ-festivaalilla Koreoiden rajan tuntumassa syyskuun lopussa. Jin Mo-youngin Old Marine Boy oli festivaalin avajaiselokuva ja Ma Min-jin Family in the Bubble keräsi täysiä saleja. Old Marine Boyn suomalainen osatuottaja on Illume Oy, ja napafilms Oy on puolestaan osallistunut Family in the Bubble -elokuvan tuotantoon.

Family in the Bubblen leikannut Nina Ijäs oli ainoa suomalainen Yeoncheonissa yhdeksättä kertaa järjestetyllä DMZ-dokumenttifestivaalilla. ”Koreassa dokkarien tekeminen on vielä nuorta ja sitä ajatellaan yleensä aktivismina. Usein niillä on poliittinen sanoma”, Ijäs kertoo.

Ijäs sanoo, että monet dokumentaristit leikkaavat ja tekevät äänityötkin itse. Nopeasti tehdyt dokumentit muistuttavat enemmän journalismia kuin dokumenttielokuvaa.

”Mutta se on muuttumassa. Jotkut dokumentintekijätkin ovat jo saaneet fiktio-ohjaajan koulutuksen. He ajattelevat elokuvallisemmin. Meillä Suomessa dokumentteja ajatellaan kerronnan kautta samoin kuin fiktiota. Sitä voimme viedä Koreaan”, Ijäs sanoo.

Yksi näytelmäelokuvan tekemistä opiskellut dokumentaristi on Ma Min-ji, jonka elokuvan Ijäs leikkasi. Ma Min-ji on valmistunut Korea National University of Artsista, mutta opiskellut sen jälkeen myös dokumenttielokuvaa.

Henkilökohtainen Family in the Bubble on Ma Min-jin ensimmäinen pitkä dokumentti. Hän kertoo siinä perheensä tarinan, joka heijastelee Etelä-Korean lähihistoriaa.

Ma Min-jin vanhemmat rikastuivat valtavassa rakennusbuumissa, kun Etelä-Korea kaupungistui vauhdikkaasti. Mutta kun sen synnyttämä kupla puhkesi, perhe menetti kaiken. Ma Min-ji oli silloin koululainen.

Aikuisena hän muutti pois kotoa eikä tavannut vanhempiaan viiteen vuoteen. Dokumentti alkaa, kun ohjaaja näkee sattumalta isänsä kadulla. Hän solmii uudelleen yhteydet vanhempiinsa ja alkaa selvittää perheensä ja maansa tarinaa. Ja kuvaa kaiken dokumenttiinsa.

”Family in the Bubble näyttää koko kulttuurin – historiaa, politiikkaa ja taloutta – yhden henkilön kautta. Minun piti oppia ymmärtämään sitä niin, että pystyin leikkaamaan materiaalia.”

Nina Ijäksellä on kokemusta aasialaisista kulttuureista

Ijäs päätyi leikkaajaksi korealaiseen hankkeeseen, kun suomalainen yhteistuottaja, Napafilmsin Liisa Juntunen pyysi. ”Suoritin osan maisterinopinnoistani Japanissa ja hän varmaan ajatteli, että minulla on kokemusta Aasiasta. Se lievensikin kulttuurishokkia, vaikka Japani ja Korea ovat erilaisia.”

Ijäs kävi kaksi kertaa Soulissa leikkaamassa Family in the Bubblea, ensin pari viikkoa ja sitten kuukauden. Reissujen välissä hän leikkasi Suomessa. Kaikkiaan leikkaamiseen meni neljä ja puoli kuukautta.

Soulin muutos ei suinkaan ole pysähtynyt. Vanhaa puretaan ja uutta rakennetaan huimaa vauhtia. ”Jo sinä aikana, jonka oli siellä, ympäristö näytti muuttuvat ihan silmissä”, Ijäs toteaa.

”Ma Min-ji oli yrittänyt työstää dokumenttiaan itse jo pitkään, mutta ei oikein onnistunut. Jos omasta perheestä on 300 tuntia materiaalia, niin onhan parempi, että joku ulkopuolinen katsoo sitä.”

Ma Min-jin perhettä kuvaavan materiaalin ohella Family in the Bubblessa on arkistokuvia sen teemoihin liittyvistä uutisista vuosikymmenten varrelta. Ijäs on leikannut materiaalin sulavasti eteneväksi kokonaisuudeksi, vaikka ohjaajan kertojanääni kuljettaa tarinaa aika mekaanisesti. Meikäläisittäin hieman yllättää myös pelkistetty äänimaailma.

”Kuvauksissa ei ollut aina edes äänittäjää. Ma Min-ji on nuori ohjaaja, mutta silti jälkityöt tehtiin hänenkin elokuvassaan meihin verrattuna vanhanaikaisesti”, Ijäs toteaa.

”Korealaisille myös kronologinen tapahtumajärjestys on dokumenteissa tärkeä, kun taas meillä leikkaaja etsii tarinan ydintä samoin kuin fiktiossa ja voi muuttaa kohtausten järjestystä.”

Miksi suomalainen on tekemässä korealaista elokuvaa?

Family in the Bubble ei kilpaillut DMZ:ssa, koska se voitti pääpalkinnon jo aiemmalla festivaalilla. DMZ:ssa sen molemmat näytökset myytiin loppuun. Ijäs oli jälkimmäisessä näytöksessä, jonka jälkeen yleisökysymyksiä riitti tunniksi.

”En ole ikinä ollut niin pitkässä yleisökeskustelussa. Monet korealaiset ovat kokeneet saman kuin Ma Min-jin perhe ja katsojat tunnistivat tarinan omasta elämästään. He sanoivat, että oli ihanaa, kun köyhyyden häpeästä pystyi puhumaan elokuvan kautta.”

Ijäkseltä kysyttiin, miksi suomalainen oli mukana tekemässä tosi korealaista elokuvaa. ”Kerroin, että meillä oli 90-luvun alun lamasta samantapaisia kokemuksia. Olin silloin ala-asteella ja muistan, kun luokkien koot kasvoivat ja kynien määrä väheni.”

Ohjaaja Ma Min-ji ja Nina Ijäs

 

Ijäs (s. 1981) ja Ma Min-ji (s. 1989) ovat samaa ikäluokkaa, mutta erilaiset kulttuurit erottavat heitä. Eteläkorealaisessa näytelmäelokuvassa naisohjaajat lienevät vielä harvinaisempia kuin meillä. Mutta Ijäs sanoo, että hänestä naisia näytti olevan jopa enemmistö dokumenttiohjaajista.

”Muuten länsimainen feminismi näytti siellä tosi nuorelta, vaikka se kiinnostaa. Naisilla on tosi kovat ulkonäköpaineet. Etelä-Koreassa tuotetaan eniten maailmassa ihonhoitoaineita ja joka kolmas nainen on käynyt kauneusleikkauksessa.”

Ijäs on tyytyväinen, että työskenteli Etelä-Koreassa juuri nyt, kun dokumenttielokuva kehittyy siellä. Myös hänen seuraava leikkaustyönsä on aasialainen dokumentti, tällä kertaa Thaimaassa.

Hope Frozen kertoo tieteilijäperheestä, joka menetti kaksivuotiaan tyttärensä. He haluavat säilyttää lapsen aivot jäädyttämällä. Elokuva kertoo heidän toivostaan etsiä ikuista elämää kryosäilömisellä.”

”Erityisen mielenkiintoisen jutusta tekee, että heidän kulttuurinsa on buddhalainen. Perinteisen käsityksen mukaan he katkaisevat reinkarnaation, kun säästävät osan ruumiista. Saavuttavatko vai katkaisevatko he siis ikuisen elämän?”

Harri Römpötti

Teemu Nikin ja Jani Pösön matka lyhytelokuvista Armomurhaajaan

nikki ja poso

Teemu Nikki ja Jani Pösö Lovemilla-elokuvan (2015) kulisseissa

Kaksi hyvin erilaista, polveilevaa urapolkua johti It’s Alive Filmsin perustajakaksikon yhteen. Sysmäläinen Teemu Nikki katseli lapsena elokuvia perunakellarissa ja harjoitteli splatter-tehosteilla. Westendissä kulttuurikodissa kasvaneen Jani Pösön kellari oli puolestaan oma huone äidin ateljeen vieressä.

Nikki pääsi sisälle elokuva-alaan työharjoitteluilla muun muassa kamera-assistenttina ja runnerina sekä tekemällä musiikkivideoita yhtyeille kuten YUP– ja The 69 Eyes. Ovet mainosohjaajana Also Starring –mainoselokuvayhtiössä aukesivat Nikille demovideoiden kautta. Käsikirjoittamisesta kiinnostunut ja myös muusikon uraa suunnitellut Pösö puolestaan päätyi mainosalalle copywriteriksi kauppakorkeakoulun kautta.

Pösö ja Nikki aloittivat yhdessä työskentelyn Mainostoimisto Steinmann Klinikin projekteissa 2000-luvun alussa. Pösö oli yksi toimiston perustajista ja kirjoitti, Nikki ohjasi. Yhteinen sävel löytyi nopeasti, ja Nikki ehdotti Pösölle, että he alkaisivat tehdä lyhytelokuvia. Päätös tehdä yksi vuodessa on kantanut tähän päivään asti. Lyhytelokuvien lisäksi tuottelias kaksikko on vakuuttanut katsojat tv-sarjoillaan ja pitkillä elokuvillaan.

Alkujaan Nikki ja Pösö laativat lyhytelokuvilleen viisi sääntöä, joiden tarkoituksena oli varmistaa, että elokuvia todella myös syntyy. Vaatimuksena oli, että käsikirjoitus pitää olla, kuvauspäiviä ja kuvauspaikkoja on vain yksi, elokuvan keston pitää olla alle kymmenen minuuttia ja kuvaus on mustavalkoinen. Kaksi viimeistä sääntöä rikkoutuivat pian, mutta perusidea on pysynyt samana: lyhytelokuvan tulee perustua yhteen hyvään, tiukkaan ideaan. Myös tausta mainosalalla edesauttoi napakan tarinankerronnan kehittymistä.

kaveriHuono

Festivaalihitti Kaveri (2006)

Kaksikon ensimmäinen fiktiivinen lyhytelokuva Kaveri (2006) kuvattiin Pösön kodissa. Elokuvassa kaksi kaveria päätyvät vaivaantuneen uteliaina testaamaan, miltä miesten välinen seksi tuntuu. Elokuvasta tuli festivaalihitti, joka nähtiin muun muassa Clermont-Ferrandin ja Sundancen virallisessa ohjelmistossa.

Kaverin jälkeen It’s Alive Filmsin tuotantoa on värittänyt genreillä leikittelyn ja vinksahtaneen huumorin lisäksi pelottomuus mitä tahansa aihetta kohtaan. Nikin ja Pösön elokuvista löytyy kaikkea rintaimplanteista (Tissit, 2015) traumaattiseen laulukoekokemukseen (Verhon takaa, 2013). Äiti ei enää keilaa (2010) saatteli ruudulle mustan huumorin säestämänä uusnatseja ja kannibalismikuvastoa.

”Harvoin hylkäämme ideoita heti. Yleensä yritämme ensin, ennen kuin toteamme, että olipa paska idea”, Pösö nauraa. Ideoiden kimarasta syntyi myös It’s Alive Filmsin ensimmäinen pitkä elokuva, veijarikomedia 3Simoa (2012).

”Ajattelimme, että jos saamme tehtyä 10 minuuttia kansainvälisen tason lyhytelokuvaa päivässä, niin laitetaan vain monta lyhytelokuvaa putkeen. Eihän se nyt ihan niin mennyt, mutta tavallaan kuitenkin”, Pösö muistelee.

Lyhytelokuvien teosta tarttui kaikkeen tekemiseen kyky toteuttaa elokuvia kevyesti ja sillä ajatuksella, että elokuvan pitää perustua kaikkeen muuhun kuin pintaan.

”Ihan selvä yhteys meidän tekotavassa on löydettävissä aina Kaverista Armomurhaajaan”, Nikki kertoo. Sama ajattelu toimi myös TV:n puolella.

”#lovemilla (2013-2014) meni samojen sääntöjen mukaan. Kuvasimme yhdessä lokaatiossa ja mietimme, mitä hauskaa tai erikoista siellä voisi tapahtua”, Nikki kertoo. Hän sanoi oppineensa #lovemillaa tehdessä olemaan ajattelematta liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Lopputuloksena oli 70 jakson verran raikkaan anarkistista genrepyörremyrskyä ja Lovemilla-elokuva (2015), jonka jälkeen vuorossa oli synkkä, mielenterveyttä käsittelevä Sekasin-sarja (2016). Sekasin-sarja oli tärkeä käänne, sillä sen jälkeen kaksikon ei ole enää Pösön mukaan tarvinnut selitellä tv-puolella, mitä ovat tekemässä.

fantasia-still

It’s Alive Filmsin lyhytelokuva Fantasia (2016) on nähty yli parillakymmenellä kansainvälisellä elokuvafestivaalilla.

Reiluun kymmeneen vuoteen on mahtunut 11 lyhytelokuvaa, kaksi tv-sarjaa ja kaksi pitkää elokuvaa. Vasta valmistunut kolmas pitkä elokuva tuntuu myös omanlaiseltaan merkkipaalulta, Nikki sanoo. Eikä syyttä – Armomurhaaja saa ensi-iltansa merkittävällä Toronton kansainvälisellä elokuvafestivaalilla syyskuussa.

”Vaikka Armomurhaaja ei vielä ole tullut ulos, niin uskon, että se tulee muuttamaan asioita”, Nikki toteaa elokuvasta, jota Pösö kuvailee rujoksi, rajuksi, herkäksi ja paikoitellen hauskaksi. ”Lähtökohtana oli, ettemme miettineet kohderyhmää tai minkä verran elokuvan pitää tuottaa – mietimme vain, että tehdään mahdollisimman hyvä elokuva.”

Ensimmäisestä lyhytelokuvastaan alkaen Nikki ja Pösö ovat vahvistaneet asemaansa omaäänisinä ja rajoja ravistelevina tarinankertojina. Maailmalla pyöriminenkin on helpottunut – vaikka aina se on vaikeaa, Pösö toteaa – ja matkan varrella on kertynyt joukko luottotekijöitä. Tutut ja luotetut tekijät helpottavat Nikin ja Pösön nopeaa ja tuotteliasta työskentelyä, etenkin lyhytelokuvien kanssa. Se myös tekee hommasta hauskaa, Pösö toteaa.

euthanizer

Armomurhaajan (2017) kansainvälinen ensi-ilta nähdään Toronton elokuvajuhlilla. (Kuvassa: Matti Onnismaa)

”Näyttelijöissä on paljon vakiotyyppejä, mutta uusiakin tulee mukaan – Armomurhaajassa Heikki Nousiainen ja Santtu Karvonen. Haluan ehdottomasti tehdä jatkossakin töitä heidän kanssaan”, Nikki sanoo. ”Mutta mielellämme laitamme vaikka Rami Rusisen ja Olli Rahkosen käväisemään edes pienissä rooleissa.”

Yksi keskeinen nimi Nikin ja Pösön elokuvissa on näyttelijä Matti Onnismaa, joka Armomurhaajassa esittää Veijoa, eläimiä rakastavaa ja niitä lopettavaa erakkoa. Nikki on iloinen siitä, että Onnismaa (joka esiintyi jo Nikin aivan ensimmäisissä mainosdemoissa vuonna 1999) nähdään nyt ensimmäistä kertaa pääroolissa.

”Olen odottanut elokuvaa, missä voisi antaa Matille pääroolin. Hän oli alusta asti mielessäni Armomurhaaja-roolia kirjoittaessa”, Nikki kertoo.

Työtahti ei hiljene edes Armomurhaajan ensi-illan alla. Syksyllä ensi-iltansa saa Nikin ja Pösön tuottama lyhytelokuva Pilkkihiihto, ja työpöydällä on parhaillaan kolme pitkää elokuvaa ja kolme tv-sarjaa. Lyhytelokuvia on jatkossakin luvassa, Pösö ja Nikki vakuuttavat.

”Mitä ikinä me tehdäänkään, niin aina raivataan tilaa sille lyhytelokuvalle, koska se on ihanaa hommaa”, Pösö toteaa.

Miia Outinen

Kalsarit ja korsetit sukupuolten epätasa-arvon maamerkkeinä – Kirsikka Saari lupaavimpien ohjaajien joukossa Karlovy Varyssa

luokkis_stilli_1

Luokkakokouksen jälkeen (2016) Kuva: Jonatan Sundström

Kirsikka Saaren lyhäri Luokkakokouksen jälkeen valittiin Karlovy Varyn festivaalille Future Frames -ohjelmaan. Isolla festivaalilla oli loistoa, mutta ohjaajalupaukset pidettiin kiireisinä. Saaliiksi jäi verkostoja ja hyviä neuvoja kansainvälisestä elokuvaviidakosta.

Loistohotelli Pupp tshekkiläisessä Karlovy Vary kylpylähotellissa oli yksi esikuva Wes Andersonin elokuvan The Grand Budapest Hotel (2014) majoituslaitokselle. Siellä kuvattiin myös James Bond -leffaa Casino Royale (2006).

Heinäkuussa kaupungissa pidetään iso elokuvafestivaali, jonka juhlista hienoimmat järjestetään Puppissa. Eräänä iltana sen kattoterassilla juhlittiin European Film Promotion -järjestön Future Frames -hanketta.

Kymmenen tulevaisuuden ohjaajatoivon joukossa oli suomalainen Kirsikka Saari. Vieraiden joukossa oli tuottajia, toimittajia ja muita ammattilaisia, muun muassa amerikkalainen Leonard Maltin, joka on toimittanut nimeään kantavaa vuosittaista elokuvaopasta vuodesta 1969.

”Tänä vuonna Future Frames järjestettiin kolmannen kerran. Jäsenorganisaatiot tarjosivat siihen 26 lyhytelokuvaa, joista valittiin kymmenen. Valinnat tekee Karlovy Varyn festivaali, joka tuntee yleisönsä”, EFP: toimitusjohtaja Sonja Heinen kertoo.

EFP:iin kuuluu kaikkiaan 37 jäsenjärjestöä, kuten Suomen elokuvasäätiö ja Unifrance Ranskasta. Sen tehtävä on edistää eurooppalaista elokuvaa maailmalla.

Future Frames Picture Credit EFP

EFP:n Future Frames -ohjaajat, takarivissä oikealla Kirsikka Saari. Kuva: European Film Promotion

”Future Frames voi toimia uran lähtölaukauksena. Viime vuoden osallistujista puolalainen Klara Kochanska voitti opiskelija-Oscarin”, Heinen kehaisee.

Saari osallistui lyhärillä Luokkakokouksen jälkeen (2016). Siinä viisikymppinen Saila (Sari Siikander) herää Esan (Petteri Pennilä) sängystä. Krapulassa eilisillan ja nuoruuden muistot sekoittuvat ikääntymishuolien kanssa räjähdysherkäksi cocktailiksi.

”Valitsimme elokuvat pelkästään sisällön ja laadun perusteella. Etsimme henkilökohtaisia elokuvia, mutta yleisömme haluaa komediaa. Saaren elokuva on molempia! Se tarjoaa eksistentialistisen hauskan hetken hahmojensa elämässä”, festivaalin taiteellinen johtaja Karel Och sanoo.

Yleisöesitysten ohella Future Frame järjestää valituille ohjaajille työpajoja ja tapaamisia alan eri ammattilaisten kanssa. Työpajoja veti kanadalainen ohjaaja Denis Côté. Tiivis ohjelma ei juuri jättänyt aikaa bailaamiselle. Omiin juhliinsa kattoterassillekin kymmenikkö saapui myöhässä.

”Parasta täällä on ollut tavata ne muut yhdeksän ohjaajaa ja nähdä heidän elokuvansa. On keskusteltu leffojen teemoista ja tekemisestä eri maissa. Tässä on verkostoitunut ihan itsestään”, Kirsikka Saari sanoo.

”Côté aloitti kriitikkona eikä ole käynyt elokuvakoulua. Elokuvien tekemisestä puhuminen lipsahtaa helposti rahoitusvaikeuksiin ja muihin ongelmiin, mutta hän puhui meille inspiraatiosta”, Saari sanoo

Screening Photo Credit Jonatan Sundström

Lyhytelokuvat esitettiin täysille saleille Karlovy Varyn elokuvafestivaalilla. Kuva: Jonatan Sundström

Hän kehuu myös tapaamisia elokuvainstituuttien ja festivaalien edustajien, toimittajien ja myyntiagenttien kanssa rennoiksi ja valaiseviksi. Ne avasivat uusia näkymiä mitä voi tehdä sekä lyhärien että pitkien elokuvien kanssa maailmalla.

”Berliinin festarin ohjelmaa laativa Nikolai Nikitin antoi listan sadasta festarista parhausjärjestyksessä. Minä annoin Varietyn Leo Barracloughille Hobbyhorse Revolution -dokkarin linkin. Films Boutique -agentuurin Gabor Greiner oli kiinnostava tuttavuus myös Tuffin kannalta.”

Kirsikka Saari (1973) on yksi tuotantoyhtiö Tuffi Filmsin perustajista. Hobbyhorse Revolution on yksi sen tuotannoista. Se tuottaa sekä lyhyitä että pitkiä elokuvia, niin fiktiota kuin dokumentteja, joille kontaktit ovat tarpeen.

Näkyvyyttäkin on tullut. Alissa Simon esitteli Future Frames -ohjaajat Varietyssa jo etukäteen. ”Suomi on mainittu täällä monta kertaa. Sodankylä ja tietysti Kaurismäki tiedetään, mutta meillä tuntuu olevan maine uutena ja kiinnostavana elokuvamaana.”

Eipä Saari ole ihan uusi kansainvälisissä kuvioissakaan. Hän käsikirjoitti lyhärin Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012), joka pääsi Oscar-ehdokkaaksi. Saari kävi myös Oscar-gaalassa.

Saari on kirjoittanut ja ohjannut myös muita lyhäreitä ja pitkän Korson (2014) yhdessä Jenni Toivoniemen kanssa. Komiikka leimaa Saaren tuotantoa.

”Pitääkö mun kaikki hoitaa? on ainoa oikea komedia, muissa on mukana komiikkaa”, hän huomauttaa. ”Se tulee itsestään, koska näen ihmisten jokapäiväisen taistelun koomisena. Mutta Luokkakokouksen jälkeen on pohjimmiltaan vakava.”

Future Frames Dinner Picture Credit EFP

Ohjaajahaastattelussa (vasemmalta oikealle) Giorgi Mukhadze, Kirsikka Saari ja Damián Vondrášek. Kuva: European Film Promotion

Aiemmin Saari on käsitellyt nuoria, mutta hyppää Luokkakokouksessa suoraan keski-ikään. ”Teinit ovat traagisempia ja koomisempia kuin aikuiset”, Saari toteaa. Mutta kyllä Luokkakokouksen Saila ja Esakin näyttävät tragikoomisilta.

Ennen elokuva-alalle ryhtymistä Saari työskenteli toimittajana. Parikymppisenä Anna-lehden toimituksessa hänellä oli myös viisikymppisiä työtovereita. Saari näki kiinnostavan ristiriidan naisten arjen ja lehden neuvojen välillä.

”Sanotaan, että iän myötä tulee kokemusta ja on enemmän oma itsensä. Mutta samalla naisten vanheneminen ei saisi näkyä ja heille tuputetaan kosmetiikkaa. Miehet saavat vanheta paremmin rauhassa.”

Saarelle oli tärkeää näyttää Saila ja Esa sellaisina kuin he ovat, paljaina aamun valossa eikä iltajuhlien hämyssä tälläytyneinä. Tilanne ei kohtele heitä tasa-arvoisesti.

”Esa retkottaa teepaidassa ja kalsareissa, kun Saila yrittää ahtautua korsettiinsa. Se on samaan aikaan vähän viiltävää ja koomista”, Saari sanoo.

Harri Römpötti

Bittejä ja nukkeja – Pink Twinsin ja Katariina Lillqvistin animaatiot kilpailevat Annecyssa

Annecyn animaatiofestivaalia (12.–16.6.) Ranskassa pidetään alan tärkeimpänä. Lyhytelokuvien kilpailussa on mukana kaksi tekniikaltaan ja tyyliltään vastakkaista suomalaiselokuvaa, Pink Twinsin kokeellinen tietokoneanimaatio Overlook ja Katariina Lillqvistin nukkeanimaatio Radio Dolores.

Overlookissa (2016) liikkumaton kamera tuijottaa huonetta, jossa tapahtuu kummia. Nimi on napattu hotellista, johon Stanley Kubrickin kauhuelokuva Hohto (The Shining, 1980) sijoittui.

”Kubrick antoi kuville suuren painoarvon ja sommitteli elokuvansa tarkkaan. Se miellyttää meitä. Hohdon lisäksi lähtökohtana olivat Barry Lyndon ja 2001: Avaruusseikkailu”, Vesa Vehviläinen sanoo.

pink twins

Pink Twins

Pink Twins on Vesa Vehviläisen (s. 1974) ja hänen veljensä Juha Vehviläisen (s, 1978) duo. He alkoivat tehdä elektronista musiikkia parikymmentä vuotta sitten ja vähän myöhemmin animaatioita konserttien taustakuviksi. Molemmat syntyivät tietokoneella.

”Olemme ensimmäisiä diginatiiveja. Tietokone oli meillä pelivälineenä pienestä pitäen. Aluksi teimme elokuvia varten omat softat, koska ei niitä oikein ollut saatavilla vuosituhannen vaihteessa. Nykyään muokkaamme kaupallisia ohjelmia.”

Pink Twins tekee edelleen sekä musiikkia että tietokoneanimaatioita, mutta veljekset mieltävät itsensä ennen kaikkea kuvataiteilijoiksi.

Overlook syntyi Lontooseen, Somerset House -taidekeskuksen näyttelyyn Daydreaming With Stanley Kubrick, jossa oli ohjaajan elokuvien innoittamia teoksia.

Pink Twins_Overlook

Overlook (2016)

”Mikään Overlookissa ei ole ihan tarkkaan Kubrickia. Tila sisustettiin 2001:n lopun mukaan ja valaistuksessa otettiin mallia Barry Lyndonista. Tapahtumat muistuttavat Hohdosta. Painovoiman häviäminen ja fyysisen todellisuuden hajoaminen muistuttavat niistä yleensä”, Vehviläinen sanoo.

Pink Twinsin elokuvissa painovoimalla ei aina ole isoa roolia ja niiden todellisuus hajoaa usein yhä pienemmiksi pirstaleiksi. Se näkyy vielä selvemmin heidän edellisessä elokuvassaan Parametronomicon (2015).

”Meitä kiinnostavat luonnonmukaiset prosessit keinotekoisessa teknologisessa ympäristössä. Parametronomiconissa algoritmin ohjaama virtuaalinen elämänmuoto kasvaa kaoottisesti. Hallitsimme animaatioprosessia vain osittain. Overlook on poikkeuksellinen sikäli, että se on säädetty tarkkaan.”

Vehviläinen ilahtui, että Pink Twinsin kokeellinen elokuva kiinnosti perinteistä animaatiofestivaalia. Vesa Vehviläinen on myös AV-arkin puheenjohtaja. Overlook on ensimmäinen arkin kautta Annecyyn mennyt elokuva.

katariina työssään

Katariina Lillqvist työnsä äärellä.

Katariina Lillqvistille (s. 1963) Annecy ja animaatiofestivaalit sen sijaan ovat tuttuja. Hän on jatkanut tshekkiläisen Jiri Trnkan koulukunnan perinteitä ja tehnyt nukkeanimaatioita jo 1990-luvun alusta. Nyt Lillqvist lienee kansainvälisesti tunnetuin suomalainen animaatio-ohjaaja.

Lillqvistin Radio Dolores kertoo Espanjan sisällissodasta ja tamperelaisen kenkätehtaan työläisten pienestä osuudesta siinä.

Se leviää laajalle Eurooppaan. Erikielisiä versioita on tehty jo kuusi, mikä on Lillqvistin elokuvien ennätys: suomi, ruotsi, espanja, englanti, tshekki ja Annecya varten ranskaksi tekstitetty kopio.

”Minulle Annecy ja Hiroshima ovat parhaat animaatiofestarit. Varsinkin Annecyssa tapaa alan ihmisiä ja verkostot kasvavat”, Lillqvist sanoo.

Tällä kertaa Lillqvist tähtää tapaamisiin festivaalin ja kilpailusarjan lisäksi Annecyn marketin Mifan puolella. Radio Dolores johti seuraavaan hankkeeseen, jolle hän hakee Annecystakin lisää rahoittajia. Suomen ohella Tshekki ja Ruotsi ovat jo mukana.

Radio Dolores

Radio Dolores (2016)

”Dolores oli osa espanjalaispohjoismaista kulttuurivaihtohanketta. Kun reissasin sen kanssa Kataloniassa, sain idean uuteen käsikirjoitukseen. Espanjassa ollaan kieltämässä härkätaistelut ja areenoita muutetaan ostoskeskuksiksi”, Lillqvist alkaa selittää.

Viimeinen matadori -elokuvassa vanha härkätaistelija pelaa baarissa shakkia härkänsä kanssa, koska molemmat ovat jääneet työttömiksi. Siitä päädytään jopa Vladimir Putinin datshalle muistelemaan presidentin häpeällistä nuoruuden muistoa.

”Yksi Doloresin esityksistä Kataloniassa oli taidekoulussa. Sen elokuvalinjalla on hienoa puvustuksen opetusta. Opiskelijat suunnittelevat nukkejen puvut. Juho Juntunen lavastaa ja tekee sarjakuvaversion, mikä on minulle uutta”, Lillqvist jatkaa.

Juntunen on suomalaisen underground-sarjakuvan veteraani. Ranska taas on sarjakuvan supervalta, joten myös sitä puolta Lillqvist aikoo tähyillä Annecyssa.

Härkätaisteluun Lillqvist suhtautuu ristiriitaisesti. Hän pitää Federico Garcίa Lorcan runojen maailmasta, johon aihe myös liittyy, mutta on eläinystävänä kauhuissaan koko perinteestä.

”Espanjassa nuori polvi yhdistää härkätaistelun fasismin aikaan. Tilinteko lähihistorian kanssa on lopultakin päässyt siellä vauhtiin ja härkätaistelun kieltäminen on osa sitä”, Lillqvist taustoittaa.

Myös 80 vuotta sitten syttyneestä sisällissodasta keskustellaan lopulta. Radio Dolores sohaisi siihen arkaan paikkaan, mikä teki Lillqvistin laajasta kiertueesta elokuvansa kanssa jännittävän.

lastmatador

Katariina Lillqvistin seuraavassa elokuvassa työttömäksi jäänyt vanha härkätaistelija pelaa shakkia härkänsä kanssa.

Lillqvist ei ole koskaan käynyt katsomassa härkätaistelua, mutta kertoo, että Juntunen kävi kymmenkesäisenä lomamatkalla vanhempiensa kanssa.

”Olemme pyhästi vannoneet, että syksyllä menemme härkätaisteluun Juhon kanssa, vaikka se kauhistaakin. Katalonia on Espanjan radikaaleinta osaa ja siellä kielto on jo voimassa. Muualla se tulee voimaan ehkä ensi vuonna, joten reissun kanssa on jo kiire.”

Overlookin ja Radio Doloresin lisäksi Annecyssa on kolmaskin suomalaisohjaajan elokuva. Heta Jäälinojan Tallinnassa Viron taideakatemian animaatiolinjalla tekemä piirrosanimaatio Penelope (2016) kilpailee opiskelijatöiden sarjassa.

Harri Römpötti

 

Realismi syleilee absurdia Cannesissa kisaavassa Katto-lyhytelokuvassa

”Kun Cannesista soitettiin, olo oli aluksi riehakas. Nyt ajatukseen on jo alkanut tottua – tottahan toki meidän elokuva on siellä, Cannesissa”, Teppo Airaksinen kuvailee tunnelmiaan sen jälkeen, kun hän sai tietää, että hänen ohjaamansa Katto oli valittu tänä vuonna Cannesin viralliseen lyhytelokuvakilpailuun. Airaksinen, Katon tuottaja John Lundsten ja käsikirjoittaja Melli Maikkula istuivat saman pöydän ääreen kertomaan, miten tähän päädyttiin ja mitä seuraavaksi on luvassa.

Vuoden 2017 Cannesin lyhytelokuvakilpailuun lähetettiin lähes 5000 elokuvaa ympäri maailman. Näistä tuhansista elokuvista vain yhdeksän valittiin mukaan kilpailuun. Kyse on Suomessa harvinaisesta kunniasta: edellisen kerran kilpailussa Suomea edusti Kari Juusosen lyhytanimaatio Pizza Passionata 16 vuotta sitten. Yhteensä Cannesin lyhytelokuvakilpailussa on vuosien saatossa ollut vain viisi suomalaista elokuvaa ennen Kattoa. Ei siis ihme, että ajatus valinnasta kuulosti aluksi uskomattomalta – jopa niin uskomattomalta, ettei tuottaja John Lundsten meinannut aluksi ottaa innoissaan soittavaa ohjaajaa tosissaan.

”John oli ihan varma, että huijaan, enkä kyllä häntä moiti siitä!” Teppo Airaksinen kertoo.

Katon kuvauksissa vitsailimme, että ensi-ilta on sitten Cannesissa – koko työryhmä puhui siitä”, käsikirjoittaja Melli Maikkula sanoo. ”Kun valaisija kysyi kuvaajalta, millaista leffaa lähdetään tekemään, kuvaaja sanoi, että täytyy tehdä sellainen Cannes-elokuva”, Airaksinen komppaa.

”Mutta se oli vitsi, ja nyt elokuva on oikeasti siellä. Tämä on absurdia”, Maikkula nauraa.

 

Absurdin ja realismin tasapaino

Katto kertoo eron partaalla olevasta Olavista (Juho Milonoff), joka on vetäytynyt mökilleen. Eräänä päivänä Olavi huomaa, että sisäkatto on mystisesti laskeutunut niin, ettei huoneessa mahdu enää kunnolla seisomaan. Paikalle saapuvalla Olavin ystävällä, Tuomaksella (Pekka Strang) ja Olavilla itsellään on hyvin erilaiset näkemykset tilanteeseen johtaneista syistä. Lopulta ei koskaan saada varmuutta, mitä ja miksi oikeastaan tapahtui.

06 KATTO Photo_ Simon Bergman_Tack Films

Katto tuo myös suomalaisen mökkimaiseman Cannes-yleisön ihasteltavaksi. Kuva: Simon Bergman / TACK Films

Idea Kattoon syntyi jo jokin aika sitten. Se sai alkunsa Maikkulan tekemistä sarjakuvista, jotka puolestaan kumpusivat halusta kirjoittaa jotain täysin originaalia.

 

”Elokuvan käsikirjoitus syntyi tarpeesta kirjoittaa jotain omaa ja sensuroimatonta”, Maikkula kertoo. ”Kun teen sarjakuvia, pystyn kaikkein tarkimmin kuuntelemaan sitä, mitä haluan itse sanoa. Se on myös todella assosioiva taidemuoto. Ruutujen ja kirjoittamisen välillä on aikaa ajatella.”

Maikkula esitteli sarjakuvansa Lundstenille, joka piti niistä heti.

”Aloimme pohtia, mikä olisi hyvä väri tälle tarinalle”, Lundsten muistelee. Teksti oli hetken hyllyllä, kun Lundsten ja Maikkula pohtivat, mitä senkanssa tekisi. Yksi tärkeä käännekohta tarinan kehittymiselle oli Ylen Sari Volasen palaute.

”Sarjakuva oli alun perin hyvin abstrakti – ajatuksenani oli käsitellä tätä teemaa abstraktion kautta. Sarin palaute oli lyhyt mutta viisas: tuo realistinen elementti mukaan”, Maikkula toteaa. ”Ja kun Teppo saatiin mukaan, hän poimi tekstistä ohjaajana sen, että kaiken ytimessähän on mysteeri.”

Tärkeää Katon ymmärtämisessä onkin se, ettei sitä tarvitse ymmärtää. Kun Airaksinen ensimmäisen kerran luki käsikirjoituksen, myös hän oli ymmällään.

”Ihmisillä on aina kova halu hakea selityksiä – varsinkin elokuvan haluaa ymmärtää. Kun nuorempana katsoin esimerkiksi David Lynchin elokuvia, niin jouduin ihan raivon partaalle, kun eihän se anna vastauksia. Lähdin teatterista kokispulloa paiskoen: senkin David, kiusasit minua taas kaksi tuntia!” Airaksinen nauraa. ”Mutta tajusin, että selittämättömälle asialle ei aina tarvitse olla vastausta, vaan katsojat voivat tyydyttyä myös muulla. Se vapautti minua ohjaajana tämän elokuvan tekemisessä ihan huimasti, ja tuo oivallus liittyi kaikkiin ratkaisuihin, joita tein käsikirjoituksen pohjalta: miltä elokuva tuntuu, millainen rytmi on, miltä se näyttää ja kuulostaa. Halusin tämän tuntuvan täysin vaivattomalta ja ei-pakotetulta.”

Vaivaton on kieltämättä hyvä sana kuvaamaan Kattoa, joka pakenee kaikkia turhan tarkkoja määritelmiä. Vakavien teemojen käsittely soljuu käsi kädessä loistavan komediallisen ajoituksen kanssa samalla, kun realistisuus käärii sisäänsä selittämättömän mysteerin.

04 KATTO Photo_ Simon Bergman_Tack Films

Inna Bodson, Juho Milonoff ja Pekka Strang mystisesti madaltuneessa huoneessa. Kuva: Simon Bergman / TACK Films

 

Kunnia lyhytelokuville

Suomessa tehdään rohkeita ja hienoja lyhytelokuvia, joista Katto on oiva esimerkki. Katon vajaan vartin mittainen tarina on loppuun asti hiottu kokonaisuus. Katon tuottaneessa TACK Filmsissä lyhytelokuviin onkin suhtauduttu intohimolla ja vakavuudella alusta asti.

”Lyhytelokuvat ovat mahtava taidemuoto. Kun Mellin kanssa perustimme TACK Filmsin, lähdimme tekemään niitä teoksina, joihin satsataan ihan täysillä ja otetaan mukaan parhaat tekijät. Lyhärit eivät ole vain harjoitustöitä, joita tehdään, että päästäisiin tekemään jotain muuta, vaan ne ovat jo itsessään se juttu”, Lundsten sanoo.

Lundsten yltyy kehumaan suomalaista lyhytelokuvaa. ”Suomessa on tehty todella paljon hienoja lyhäreitä. On hienoa, että voimme olla osa tätä jatkumoa”, hän sanoo. ”Pizza Passionata, joka on ollut Cannesissa viimeksi, on ihan henkilökohtaisia lemppareitani. On suuri kunnia olla seuraava.”

TACK Filmsin resepti hyville lyhytelokuville sisältää muun muassa henkilökohtaisuutta, yhteiskunnallisuutta ja hauskuutta. Tuotantoyhtiön strategia on lyhyt ja ytimekäs: tehdään hyvin käsikirjoitettuja, laadukkaita elokuvia.

”Keskitymme paljon käsikirjoittamiseen ja pohdimme firmana, miten voimme edesauttaa parhaiden mahdollisten käsikirjoitusten saamista. Jos on hyvä käsikirjoitus, kaikki on sen jälkeen mahdollista”, Lundsten sanoo strategiasta.

Käsikirjoittajana Maikkula kokee itselleen ominaisimmaksi komedian – tarkemmin vielä tragikomediaan. Katossakin pilkahtelee Maikkulan huumori, vaikka teemat, avioero ja raskaan tilanteen hyväksyminen, ovatkin vakavia.

”Ajattelen, että ne ovat toistensa lähisukulaisia, itku ja nauru. Minulle ne ovat tavallaan samaa”, Maikkula pohtii.

TACK Filmsin seuraava lyhytelokuva on jo työn alla ja monia hankkeita vireillä, mukaan lukien kolmikon yhteinen pitkä elokuva. Maikkula on saanut Vieras vuoteessani –projektille kaksi käsikirjoitusapurahaa.

”Se on hyvässä vauhdissa”, Maikkula toteaa. ”Nyt on sellainen hyvä hetki, hyvä noste. Pitää toivoa, että rahoittajat, jotka tukivat Kattoa, ovat yhtä suotuisia auttamaan meitä jatkamaan vielä eteenpäin.”

Onkin hyvin todennäköistä, että Cannesiin pääsy avaa uusia ovia sekä Katto-elokuvalle että sen tekijöille: TACK Films on saanut heti valinnan jälkeen lukuisia yhteydenottoja myyntiyhtiöiltä ja kansainväliset yritykset ovat olleet Airaksiseen yhteyksissä. Myös haastattelupyyntöjä on tullut. Cannesin tuoma huomio antaakin lyhytelokuvalle Airaksisen mukaan aivan uudenlaisen elämän.

”Lyhytelokuvia on vaikea nähdä missään muualla kuin festareilla. Kun minulta kysyttiin, missä tämän leffan voi nähdä ennen Cannesia, niin en osannut vastata siihen – paitsi että Ylen kanavilla, tulevaisuudessa. En osannut sanoa siihen mitään muuta, kun ei haluaisi vain katselulinkkiäkään lähettää. En haluaisi esittää elokuvia vain Vimeosta,” Airaksinen sanoo. ”Paikka Cannesin lyhytelokuvakilpailussa ei muuta sitä, miten tämä elokuva on tehty tai millainen se on, mutta se antaa elokuvalle toisenlaisen elämän.”

 

Elokuva on ryhmätyötä ja kommunikaatiota

Teppo Airaksinen 2

Näyttelijä Pekka Strang ja ohjaaja Teppo Airaksinen Katon kuvauksissa. Kuva: TACK Films

Maikkula toteaa, että elokuvan teko on aina ryhmätyötä, kaikessa ihanuudessaan ja hirveydessään.

”Tämäkään elokuva ei ollut yksilösuoritus. Taiteellinen ja tuotannollinen prosessi onnistuivat, minkä lisäksi myös rahoituksellinen puoli onnistui”, Maikkula kertoo. ”Tässä ollaan tarvittu hirveä määrä luottoa, lihaksia ja rahaa.”

Kattoa tukivat Suomen elokuvasäätiö, YLE, AVEK ja Taiteen edistämiskeskus.

”Kaikkien rahoittajien mukaan saaminen mahdollisti sen, että pystyimme toteuttamaan mitä oikeasti halusimme”, Lundsten sanoo. ”Pystyimme tekemään asiat oikein ja taiteellisesti tinkimättömästi.”

Riittävien resurssien lisäksi taiteellisen ja tuotannollisen prosessin avain oli hyvä kommunikaatio. Kolmikko on tehnyt töitä yhdessä ennenkin, ja muutenkin Kattoa tehtiin tutulla ja pienellä porukalla, mikä vaikutti produktion rentouteen.

”Tässä oli ehkä pienin työryhmä ja kalusto, mitä meillä on ollut. Se ei halventanut lopputulosta, päinvastoin. Kun tunnemme kaikki toisemme hyvin, kommunikaatio on välitöntä, eikä ole hierarkiaa”, Lundsten toteaa.

Teppo Airaksinen 7

Katon työryhmä kuvauksissa. Kuva: TACK Films

Maikkulan mukaan kaikki perustuukin juuri kommunikaatioon, aina käsikirjoituksesta lähtien.

”Tämä on jatkuvaa puhumista. Lopulta vielä tässä haastattelussakin puhumme, mitä tästä tuli. Tämä on dialogia myös yleisön kanssa – kuin elävä organismi loppuun asti.”

Katsojalle Katto vaikuttaa siltä, että siinä monen vahvan tekijän oma ääni loksahtaa täydelliseksi kokonaisuudeksi. Airaksisella, Lundstenilla ja Maikkulalla on kaikilla runsaasti kokemusta erilaisten formaattien parissa työskentelystä. Airaksinen on ohjannut muun muassa Napapiirin sankarit 2:n sekä Kimmo-komediasarjaa. Lundsten ja Maikkula ovat kumpikin toimineet tuottajina ja käsikirjoittajina lukuisissa TV-sarjoissa ja elokuvissa, yhdessä ja erikseen. Yhdessä Lundsten ja Maikkula ovat käsikirjoittaneet muun muassa Miitta-tätiä, ja Airaksisen kanssa he olivat työskennelleet jo ennen Kattoa Putous-sarjassa.

Verrattuna tilaustöihin, Katto toi tekijöilleen tiettyjä vapauksia.

”Jos minulta tilataan komediasarja, niin sen pitää olla hauska, piste. Draamaelokuvan olisi hyvä olla vaikka sitten koskettava. Katon ei tarvinnut osua siihen johonkin tiettyyn nuottiin, jonka ulkopuolella kaikki muu olisi väärin. Tavallaan tämä oli kahleista vapautumista – asiat voivat vain olla, eikä kaikkea tarvitse selittää”, Airaksinen kertoo.

 

Omaa polkua pitkin kansainvälisille markkinoille

Airaksinen, Maikkula ja Lundsten ovat elokuvantekijöinä samaa ikäluokkaa ja kävivät koulut samoihin aikoihin. Kaikkien puheissa nousee esiin tarve tehdä jotain omaa.

”Tajusin, että emme me voi tehdä vain samanlaisia elokuvia kuin meitä ennen on tehty”, Airaksinen toteaa. ”Jossain olisi tapahtunut virhe, jos me tekisimme ihan samoja elokuvia kuin vaikka Aki Kaurismäki tai joku muu. Niin ei vain saa olla.”

Airaksinen haluaakin tulevaisuudessa tehdä kaikenlaisia elokuvia, omalla otteellaan.

Katto-tekijat_photo_miia_outinen

Teppo Airaksinen, Melli Maikkula ja John Lundsten. Kuva: Miia Outinen

”Tietysti parasta on, jos näkee omissa elokuvissaan piirteen, joka tekee niistä juuri meidän: että elokuvassa on selkeä tekijöidensä allekirjoitus”, Airaksinen toteaa.

Myös Lundsten peräänkuuluttaa oman tien kulkemista.

”Suurinta osaa jutuista ei ole vielä tehty. Ei tarvitse tehdä samaa, kuin mitä muut tekevät”, Lundsten toteaa. ”Ei Kattokaan edusta mitään tiettyä lyhytelokuvatyyppiä, jolla ollaan aina pärjätty Cannesissa. Se on vain lyhäri, joka onnistui hyvin.”

Laskelmoimattomuus ja vapaus toistuvat kolmikon puhuessa myös kansainvälisyydestä. Kansainvälisillä markkinoilla marginaalien edustajien joukko kasvaa suuremmaksi, eikä kaikkia voi – tai tarvitse – miellyttää.

”Elokuvien teko kansainvälisille markkinoille on jollain tapaa vapauttava ajatus. Jos katsoo vaikka Hymyilevän miehen menestystä, niin se osoittaa, että maailmalla pieni voi olla suurta”, Airaksinen kuvailee.

Hymyilevä mies on Juho Kuosmasen mustavalkoinen elokuva suomalaisesta nyrkkeilijästä. Vuosi sitten kyseinen elokuva palkittiin Cannesissa Un Certain Regard –sarjassa. Sen jälkeen elokuva on menestynyt ympäri maailman.

”On todellakin vapauttavaa, että on olemassa suuri eurooppalainen yleisö, joka pitää kaikenlaisesta elokuvasta. Siinä ei voi alkaa laskelmoida, millaisella elokuvalla pärjää – eli ei me lähdetä tekemään Katosta toisintoa, vaan säilytetään vapaus”, Lundsten sanoo.

Suomalaisten elokuvien pärjääminen maailmalla hyödyttää muitakin kuin vain kyseisen elokuvan tekijöitä, Airaksinen uskoo.

”En usko, että on sattumaa, että nyt 16 vuoden jälkeen juuri tämä lyhytelokuva pääsi Cannesiin”, Airaksinen pohtii. ”Kyllä siihen ihan älyttömästi vaikuttaa se, miten suomalainen elokuva muutenkin noteerataan kansainvälisesti –  nyt esimerkiksi Hymyilevä mies ja Tyttö nimeltä Varpu. Kun ruvetaan tekemään kansainvälisiä elokuvia, joita ei ole suunnattu vain Suomeen, niin sehän vain kasvattaa muidenkin mahdollisuuksia.”

 

Miia Outinen


Cannesin elokuvafestivaali järjestetään 17.-28. toukokuuta. Katto esitetään festivaalilla kaksi kertaa lauantaina 27.5. Lyhytelokuvakilpailun palkinto jaetaan päätöstilaisuudessa festivaalin viimeisenä päivänä. Lyhytelokuvakilpailussa voittajan valitsee tuomaristo, jota vetää Cannesissa itsekin palkittu romanialainen ohjaaja Christian Mungiu.

”Turha työ on leikkaajan työtä” – dokumenttielokuvan leikkaaminen on luopumista, etäisyyden ottamista ja onneksi myös oivalluksen hetkiä

Reetta Aalto Hot Docs -festareilla Torontossa. Kuva: Joona Pettersson.

Kanadan Hot Docs -festivaaleille (27.4.–7.5.) osallistuu tänä vuonna Suomesta viisi dokumenttielokuvaa. Pitkistä dokkareista mukana ovat Grey Violet – Silmätikku (ohj. Reetta Aalto), Hobbyhorse revolution (ohj. Selma Vilhunen) sekä Joka toinen pari (ohj. Mia Halme),  ja lyhytdokumenteista Toivola (ohj. Kaika Astikainen) sekä Till minnet av ett hem (ohj. Helena Öst).

Dokumenttielokuvien kohdalla leikkausprosessin merkitys kasvaa usein suureksi. Osa elokuvista muotoutuu selvästi uomiinsa vasta leikkausvaiheessa. Moni leikkaaja näkeekin leikkaamisen ja käsikirjoittamisen yhteyden dokumenteissa erityisen vahvana. Sama sanasto toistuu molemmista työnkuvista puhuttaessa, ja prosessit muistuttavat toisiaan monilta osin.

”Leikkaaminen on hirveän samanlaista kuin kirjoittaminen”, Reetta Aalto sanoo. Hän on ohjannut, käsikirjoittanut ja leikannut Grey Violet – Silmätikku –elokuvansa.

”Käytän leikkaamista prosessin aikana myös ajatusten jäsentämiseen ja kokeilen erilaisia asioita kuvamateriaalilla. Se on aikaa vievää ja raskasta, mutta myös ihanaa.”

Kuten kirjoittaessaan, myös leikatessaan Aalto kuvailee helposti olevansa ”ihan gone”: muissa maailmoissa, jolloin syöminen unohtuu ja tekeminen vie mennessään.

”Leikkaaminen on koukuttavaa. Se konkretia on palkitsevaa, kun joku asia loksahtaa kohdalleen”, Aalto kuvailee.

 

Nina Ijäs ihastui Toivola-elokuvan materiaaleihin heti ensisilmäyksellä – ennen kuin elokuvalla oli budjettia tai aikataulua. Hän vain tiesi haluavansa leikata tämän elokuvan.

Myös Toivola-elokuvan leikkaaja Nina Ijäs näkee leikkaamisen ja käsikirjoittamisen yhteyden vahvana. Leikatessa Ijäs tekee post it –lappuja ja kokeilee mihin kaikkeen materiaali taipuu. Toivolan materiaaleihin tutustuttuaan Ijäs kirjoitti ohjaajalle viisi erilaista käsikirjoitusversiota, joista päädyttiin yhteen.

Samoin leikkaaja Okku Nuutilainen allekirjoittaa leikkaamisen ja käsikirjoittamisen vahvan yhteyden. Hän on ohjaaja Selma Vilhusen ohella toinen Hobbyhorse revolution –elokuvan käsikirjoittajista.

”Tarinan rakentaminen alkoi jo ennen varsinaista leikkausta. Keskustelimme ohjaajan kanssa teemoista ja mietimme, mihin henkilöiden tarinat vievät”, Nuutilainen kertoo.

”Olin myös mukana yhdellä kuvauskeikalla ja kävin ohjaajan ja tuottajan kanssa yhden päähenkilömme Aiskun keppihevosvalmennuksessa. Jälkikäteen on vaikea hahmottaa milloin ja miten elokuvan kerronnalliset ja sitä kautta temaattiset ratkaisut syntyvät.”

Luopumisen tuskaa

Antony Bentleyn leikkaaman Joka toinen pari –elokuvan leikkausprosessi oli kaksiosainen: elokuvaa leikattiin ensin puolisen vuotta, jonka jälkeen leikkaamisesta pidettiin taukoa. Tauon aikana elokuvaa varten saatiinkin vielä lisää materiaalia, juuri sellaista jonka puuttumisesta oli kärsitty leikkausprosessin aikana. Uusi materiaali valotti yhden elokuvassa kuvattavan parin toisen puoliskon ajatuksia erosta.

”Siinä tapahtui pieni ihme. Uusi materiaali paransi leffaa merkittävästi”, Bentley arvioi.

”Myös tauko leikkaamisessa tekee tosi hyvää. Tauon jälkeen näkee asioita, joita ei muuten näe, jos niihin ei saa tarpeeksi etäisyyttä.”

Bentley sanoo pyrkivänsä työskentelemään päiväsaikaan, noin kahdeksantuntisia päiviä.

”Pitkiä leffoja leikatessa sellainen yötä myöten sekoilu ei sovi mulle yhtään. Leikatessa pitää myös ehtiä olla erossa siitä materiaalista, nähdä ystäviä ja liikkua. On hyvä tuulettaa päätä kesken leikkausprosessin, ja joskus vaikka leikata siinä välissä joku mainos”, Bentley kuvaa työtapojaan.

Leikatessa Bentley ajattelee usein jotain ystäväänsä katsomassa elokuvaa: välittyykö tarina, missä kohtaa pitää vääntää rautalangasta? Kuva: Noora Kuparinen.

Hobbyhorse revolution -elokuvan ensimmäinen leikkausversio oli noin kuusituntinen, mutta leikkaaja Okku Nuutilainen kokee, että jo siitä oli nähtävillä valmiin elokuvan piirteitä.

”Kolmen päähenkilön tarinan lomittainen kertominen toi omat haasteensa leikkaamiseen. Henkilöiden käänteiden sijoittaminen dramaturgiaan oli hetkittäin vaikeaa, kun esimerkiksi vuodenaikojen vaihtelut rajoittivat kohtausten sijoittelua”, Nuutilainen muistelee.

Antony Bentley sanoo, että ”turha työ on leikkaajan työtä”. Asioita menee jatkuvalla syötöllä roskakoriin ja niistä on osattava luopua elokuvan parhaaksi.

Reetta Aalto tunnistaa kipuilun materiaalista luopumisen kanssa.

”Elokuvaa tehdessä pitää olla kamalan rehellinen itselleen. Siinä hakkaa päätään siihen samaan seinään monta kertaa”, Aalto kuvaa.

Toivola-elokuvan kohdalla 40-minuuttisesta elokuvasta leikattiin lopulta 10 minuuttia lyhyempi. Luopuminen oli vaikeaa, ja pois jäi materiaalia jota sekä ohjaaja että leikkaaja piti hyvänä. Mutta leikkaaja Nina Ijäs uskoo, että elokuvan festivaalimenestystä on auttanut sen puolituntinen mitta.

 

”Sammakoiden on oltava sallittuja”

Joka toinen pari –elokuva oli ensimmäinen projekti, jossa Antony Bentley työskenteli ohjaaja Mia Halmeen kanssa. Toisin sanoen prosessiin kuului tällä kertaa olennaisesti myös toiseen tutustuminen. Bentley muistelee käyneensä Halmeen kanssa pitkiä keskusteluja ei pelkästään elokuvasta vaan myös sen ulkopuolelta.

”Usein tällaiset keskustelut laukaisevat jonkun idean tai ratkaisun johonkin ongelmaan. Samaa huoneilmaa kun siinä hengitetään, niin täytyy päästä estoista eroon, Bentley sanoo.”

On hyvä tutustua toisen työmetodeihin, huumorintajuun ja lapsuusmuistoihin, jotta ideoita voi heitellä ilman jatkuvaa sensuuria tai paineita.

”Sammakoiden on oltava sallittuja. Työskentely olisi tuskaista, jos ei tulisi juttuun ohjaajan kanssa.”

Toivola-elokuvan leikkausprosessin aikana leikkaaja Nina Ijäs ja ohjaaja Kaika Astikainen olivat molemmat Berliinissä. He työskentelivät samassa tilassa, mutta eri projektien parissa: Ijäs leikkasi Toivolaa ja Astikainen teki omaa kirjoitusprojektiaan. Metodi helpotti yhteistyötä, sillä ohjaaja oli lähellä aina, kun Ijäkselle nousi kysymyksiä tai hän halusi näyttää leikkausversioita.

Leikkaaminen on pitkälti yrityksiä, epäonnistumisia ja onneksi myös onnistumisia. Ja jälleen kerran yrityksiä.

”Jatkuva epävarmuus leimaa mun tekemistä enemmän kuin mitkään ’salama kirkkaalta taivaalta’ –tyyppiset onnistumisen hetket”, Antony Bentley nauraa.

”Leikatessa metsää ei näe puilta, ja oikeastaan vasta kun elokuva on valmis ja aikaa on kulunut, pystyn näkemään sen jollain tavalla ulkopuolelta, ja arvioimaan, että missä onnistuttiin.”

Nina Ijäs kuvailee leikkaamista kuin yrittäisi muistaa unen.

”Sitä ei voi katsoa liian läheltä, tai se katoaa eikä enää muista mistä siinä oli kyse. Sitä pitää katsoa vähän niin kuin silmäkulmasta, varovasti. Jos mä nyt käännyn ja yritän pakottaa sen tulemaan esiin, se ei tulekaan.”

Joskus asiat vain loksahtavat paikalleen ja jotain maagista tapahtuu. Nina Ijäs ihastui Toivola-elokuvan materiaaleihin heti ensisilmäyksellä – ennen kuin elokuvalla oli budjettia tai aikataulua. Hän vain tiesi haluavansa leikata tämän elokuvan.

”Näin matskut ja ajattelin, että tämä on kaunis, ihana elokuva. Erityisesti kiehtoi se, että kuvat olivat tarpeeksi pitkiä, jonka ansiosta leikkaajana pääsee luomaan rytmiä, joka olisi mahdollisimman lähellä elokuvan päähenkilöiden elämää ja olemista. Ajatuksena oli, että elokuvan kuvakestot saisivat katsojankin hengittämään hitaammin ja syvemmin”, Ijäs kertoo.

 

Palaute on leikkaajalle elintärkeää

Se, missä vaiheessa ja kenelle elokuvan leikkausversioita näytetään, on hienovaraista päätöksentekoa. Nina Ijäs sanoo antavansa mielellään ohjaajan päättää kenelle leikkausversioita näytetään.
”Kirjoitan kaiken palautteen ylös, mutta yritän olla ajattelematta sitä liikaa ihan heti. Seuraavana päivänä katson kaikkea kirjoittamaani ja sitten valitsen, mitä lähden kokeilemaan”, Ijäs kertoo.

Helena Öst muistelee ohjaamansa ja leikkaamansa Till minnet av ett hem –elokuvan leikkausprosessin sisältäneen sekä oivalluksia että vaikeampia hetkiä. Tärkeä oli se hetki, kun elokuvan päähenkilöt näkivät elokuvan ensimmäistä kertaa.”Tunsin todella suurta helpotusta, kun elokuvan päähenkilöt hyväksyivät leikkauksen, vieläpä ilman muutosehdotuksia”, Öst sanoo.

”Palautteesta hahmotan, ymmärtääkö katsoja, mitä olen yrittänyt viestittää. Ja jos ei ymmärrä, niin mistä syystä? Palaute auttaa minua tajuamaan, että mitä kuvista luetaan ja miltä ne katsojasta tuntuvat”, Helena Öst kuvailee.

Öst näytti elokuvansa leikkausversioita sekä elokuva-alan ihmisille että alan ulkopuolisille, miehille ja naisille.
”Palautteesta hahmotan, ymmärtääkö katsoja, mitä olen yrittänyt viestittää. Ja jos ei ymmärrä, niin mistä syystä? Palaute auttaa minua tajuamaan, että mitä kuvista luetaan ja miltä ne katsojasta tuntuvat”, Öst kuvailee.

Joskus palaset loksahtavat kohdilleen ja synnyttävät leikkaajalle voimakkaita ahaa-hetkiä. Reetta Aalto muistelee hetkeä, kun hän katsoi materiaaleja elokuvansa leikkauskonsulttina toimineen Okku Nuutilaisen kanssa.

”Siinä tapahtui tämän elokuvan kannalta iso oivallus. Istuimme Okun kanssa keinutuoleissa, haukoimme henkeämme ja huusimme että ’me ollaan kaikki fasisteja’! Myöhemmin raitiovaunussa törmäsin vanhaan lukiokaveriin ja ilmoitin hänelle, että hänkin on fasisti. Hän oli ymmärrettävästi hämillään ja sanoi, että ’ei Reetta, en ole’”, Aalto nauraa.
”Siinä tuli jokin iso oivallus siitä, että tämä leffa ei kerro vain siitä, että joku Putin olisi ’paha’, vaan että me kaikki myös ihan itse arjessamme koko ajan toisinnamme monin eri tavoin sortavia mekanismeja. Paha ei siis löydy jostain meidän ulkopuolelta, vaan se on myös meissä itsessämme ja rakenteissa, joita ylläpidämme. Ja joku jää aika ulkopuolelle.”
Lisäksi Aalto muistelee lämmöllä leikkauskonsultti Phil Jandalylta saamaansa palautetta elokuvan rough cut -versiosta.
”Leikatessa on suuri vaara, että menee lapsi pesuveden mukana. Mutta Phil lempeästi kannusti oikeisiin asioihin ja rohkaisi luopumaan asioista, joita olin roikottanut mukana turhankin pitkään”, Aalto sanoo.

Yleisö mielessä jo leikkauspöydässä

Suomalaiset dokumentti- ja lyhytelokuvat kiertävät paljon maailmalla, ja yksittäinen elokuva saattaa saada katsojia jokaiselta mantereelta. Tämä elokuvien mahdollinen kansainvälinen yleisö on monesti mielessä myös elokuvia leikatessa.

Antony Bentley arvioi, että hänen oma taustansa, puoliksi suomalainen ja puoliksi britti, auttaa katsomaan elokuvaa lähtökohtaisesti hieman kahdesta suunnasta. Leikatessa Bentley ajattelee usein jotain ystäväänsä katsomassa elokuvaa: välittyykö tarina, missä kohtaa pitää vääntää rautalangasta?

Reetta Aalto kertoo leikatessaan ajatelleensa niin sanottua länsimaista, ei-venäläistä yleisöä, ja sitä, kuinka paljon yleisö tarvitsee taustatietoa elokuvan aiheesta ymmärtääkseen tarpeeksi.
”Aluksi ajattelin ehkä turhankin paljon sitä, että katsoja tuskin tietää juuri Venäjästä niin paljoa kuin esimerkiksi minä ja että minkä verran ja mitä voin olettaa katsojan tietävän”, Aalto muistelee.

Ensin elokuvaan oli leikkauksessa tulossa mukaan eräänlaisia infopaketteja, mutta ne jäivät pois kun Aalto teki valinnan kertoa Venäjän tilanteesta vain sen, mikä selkeästi liittyy päähenkilöön.

”Tajusin, että ei ole mun tehtävä antaa kattavaa raporttia Venäjän ihmisoikeustilanteesta. Elokuvassa katsotaan Venäjää, Venäjän ihmisoikeustilannetta tai vaikkapa taideaktivismia juuri ja vain tämän päähenkilön kautta. Tärkeintä on, että päähenkilön tarina on seurattava ja emotionaalisesti vahva.”

Leikkaaja Okku Nuutilainen pyrkii välttämään ajattelemasta liikaa katsojien mahdollisia erilaisia taustoja.

Okku Nuutilainen on leikannut yhdessä Selma Vilhusen kanssa Keppihevosten vallankumous -elokuvan ja toiminut leikkauskonsulttina Reetta Aallon Grey Violet – Silmätikku -elokuvassa. Kuva: Noora Kuparinen.

”Uskon että jos jokin asia kiinnostaa ja koskettaa minua, se toimii universaalimminkin”, Nuutilainen sanoo.

Helena Öst uskoo, että elokuvan kannattaa olla mahdollisimman paljon tekijänsä näköinen. Silloin sillä on mahdollisuus tavoittaa katsojat, kulttuurista ja taustoista riippumatta. Tietyt asiat ovat tunnistettavissa missä vain.

”Tämän elokuvan kohdalla ajattelin, että pitää olla suomalainen, tai ehkä jopa suomenruotsalainen, poimiakseen elokuvan kaikki vivahteet. Mutta ilmeisesti elokuvassa on tarpeeksi paljon sellaista, joka aukea myös muille. Olen utelias kuulemaan, mitä kanadalaiset näkevät elokuvassa.”

Lyhytdokumentti Toivola on kuvastoltaan vahvasti suomalainen elokuva, lumikinoksineen ja maaseutumaisemineen. Leikkaaja Nina Ijäs näkee sen edustavan jollain tavalla unelma-Suomea: jotain mitä ei enää ole. Elokuvan talvi on äärimmäisen luminen ja kesä täynnä niittykukkia, kuin lapsuudessa.

”Se on tietynlaista Suomi-eksotiikkaa, ja on ollut kiinnostavaa nähdä, miten se on otettu vastaan eri puolilla maailmaa. Palm Springsin elokuvafestareilla se oli heille selvää americanaa, ja Japanissa tunnistettiin maaseudun tyhjentymisen ilmiö ihan yhtä lailla. Tanskassa ihmiset itkivät näytöksen jälkeen Q&A:ssa. Aihe herättää tunteita ympäri maailmaa.”

Anna Brotkin

Käsikirjoittaja ja freelancetoimittaja

Juho Kuosmasen Salaviinanpolttajat herättää henkiin palan Suomen elokuvahistoriaa


Juho Kuosmanen on viimeisen vuoden ajan ollut yksi Suomen puhutuimpia elokuvantekijöitä. Vuosi sitten hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Hymyilevä mies voitti Cannesin Un Certain Regard –palkinnon. Sen jälkeen elokuva on saanut monia palkintoja ja vienyt katsojien sydämet ympäri maailman. Menneenä viikonloppuna Kuosmasen uusi elokuva Salaviinanpolttajat sai ensi-iltansa Tampereella Loud Silents –festivaaleilla. Tällä kertaa luvassa on monin tavoin erikoinen elokuva: filmille mustavalkoisena kuvattu mykkäelokuva herättää eloon Suomen kaikkien aikojen ensimmäisen, jälkipolville säilymättömän elokuvan 110 vuoden takaa.

Ennen ensi-iltaa Tampereen Pyynikkisalin aula täyttyi innokkaista katsojista. Myös Salaviinanpolttajat- elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Kuosmanen oli hyvällä tuulella. ”Ihan odottava tunnelma, luulisin että tämä tulee ihmisiä naurattamaan – pettynyt olen, jos ei tule”, Kuosmanen kuvailee tunnelmiaan hetkeä ennen ensi-iltaa.

Pettyä Kuosmasen ei tarvinnut – viidenoista minuutin tarina kahdesta salaviinanpolttajasta (rooleissa Jaana Paananen ja Juha Hurme) sai täpötäyden salin raikumaan ensi-iltayleisön naurusta. Ennen Salaviinanpolttajia yleisöä nauratti jo – joskin varmasti myös liikutti – Kuosmasen edellinen mustavalkoinen mykkäelokuva, Romu-Mattila ja kaunis nainen, joka linkittyy löyhästi Kuosmasen Salaviinanpolttajiin.

Kossi

Heikki Kossi loihti foleyt Kuosmasen elokuviin yleisön silmien edessä. Kuva: Olli Riihitupa

Molempia elokuvia säesti taidolla ja pakahduttavalla tunteella Ykspihlajan Kino-Orkesteri, minkä lisäksi yleisö pääsi seuraamaan lähietäisyydeltä suomen tunnetuimman foley-artistin, Heikki Kossin, työskentelyä. ”Bändin kanssa mykkäelokuvia näkee, mutta live-foleyt on siihen vielä ekstraa. Se on taikatempun kaltainen juttu, kun äänet syntyvät siinä hetkessä”, Kuosmanen kertoo elokuvia siivittävästä äänimaailmasta.

Esityksen alettua oli helppo ymmärtää, mitä Kuosmanen tarkoitti verratessaan foley-artistin työskentelyä taikatemppuun. Kun Kossi ensimmäisen kerran havisutteli lavalla eloon elokuvan tuulessa heiluvat puut, yleisön ihastus oli käsinkosketeltavaa. Kossin työpisteessä syntyivät niin takkatulen ratina, kolikoiden kilinä kuin Romu-Mattilan – ja myöhemmin salaviinanpolttajien – kärryn surkea natina.

orkesteri2.jpg

Ykspihlajan Kino-Orkesteri loi Kuosmasen mykkäelokuviin sykähdyttävän musiikin. Kuva: Olli Riihitupa

Suomen ensimmäinen elokuva on mysteeri

Alkuperäinen elokuva sai alkunsa ideakilpailusta, joka järjestettiin vuoden 1907 keväällä. Elokuva sai ensi-iltansa saman vuoden toukokuussa. Ripeästi toteutettiin myös 110 vuotta myöhemmin Kuosmasen elokuva. Salaviinanpolttajat syntyi samalla, kun Kuosmanen vielä ahkerasti promoaa Hymyilevä mies –elokuvaansa maailmalla. Käsikirjoituksen Kuosmanen kirjoitti syksyllä ja helmikuussa kuvattiin. Aikataulu rakentui pitkälti Loud Silents –festivaalin mukaan, sillä elokuva oli festivaalin tilaama. ”Otto Kylmälä, joka tämän elokuvan myös tuotti, kysyi viime kesänä Sodankylässä, että kiinnostaisiko tällainen projekti. Totta kai se kiinnosti”, Kuosmanen totesi.

Hannu-salmi.jpg

Elokuvatutkija Hannu Salmi avasi yleisölle kadonneen alkuperäiselokuvan mysteeriä. Kuva: Olli Riihitupa

Suomen ensimmäisestä elokuvasta ei ole säilynyt ainuttakaan kopiota nykypäivään, eikä
alkuperäisestä elokuvasta ei tiedetä juuri mitään. Akatemiaprofessori, elokuvatutkija Hannu Salmi valotti mysteerisen elokuvan taustaa ennen Kuosmasen elokuvan esitystä. ”Siitä ei ole filmiruutuakaan, siitä ei ole ainoatakaan valokuvaa – kuvauksista tai elokuvasta – eikä minkään näköistä käsikirjoitusta”, Salmi kertoo. Kaikki, mitä elokuvasta tiedetään, perustuu 110 vuoden takaisiin lehti-ilmoituksiin ja tekijöiden muistikuviin.

Yhteensä 652 idean joukosta aikoinaan valikoidun Salaviinanpolttajat-elokuvan juonesta ja henkilögalleriasta tiedetään Helsingin Sanomien artikkelin ja lehti-ilmoitusten perusteella jotain. Tiedetään, että elokuvassa oli kaksi viinanpolttajaa, jotka korven kätköissä polttavat jalojuomaa. Paikalle saapuu röyhkeä junkkari, jonka kanssa pelattu korttipeli päätyy tappeluun ja poliisien saapumiseen. Mainittiin ilmoituksissa toki myös mukana ollut porsas, joka päätyi muiden hahmojen tavoin Kuosmasenkin elokuvaan.

”Tämän juonen ja henkilögallerian pohjalta me lähdettiin tätä tekemään viime syksynä ja onneksi löydettiin sekä Yleisradiosta että elokuvasäätiöstä ymmärrystä tälle aiheelle. Ohjaajan sanoissa jouduin kirjoittamaan, että minun on todella vaikea perustella tätä mitenkään sisällöllisin, syvällisin teemoin, mutta että täytyyhän tämä nyt tehdä”, Kuosmanen totesi esitellessään elokuvaa yleisölle.

Alkuperäisestä elokuvasta säilyneisiin ja toisaalta myös kadonneisiin tietoihin uuden elokuvan tekijät suhtautuivat vapautena. ”Olisi kaikin puolin kangistanut tätä prosessia, jos olisi yrittänyt liikaa imitoida jotain, mitä ei loppuviimein ole edes nähtävissä. Tämä on nyt meidän elokuvamme. Tämä on kunnianosoitus alkuperäiselle, mutta ei kannata lähteä kumartelemaan – kun lähtee tekemään jotain uutta, sitä pitää lähteä tekemään omista motiiveistaan käsin, jotta paras mahdollinen lopputulos saadaan aikaiseksi”, Kuosmanen sanoo.

Tältä Salaviinanpolttajat katsojastakin vaikuttaa: alkuperäisille raameille nyökkäävältä, mutta kuitenkin vahvasti Kuosmasen elokuvalta. Harkitut ja hauskat anakronismit – kuten viinakärryjä lumisella tiellä kitkuttavien salaviinanpolttajien ohi pyyhältävä auto – myös muistuttavat siitä, että tyylitellystä vanhanaikaisuudesta huolimatta tässä katsotaan uutta elokuvaa.

LoudSilents17_SES_37

Kiitoksena näyttelijöille ja työryhmälle oli asianmukaisesti ruusuja ja jalojuomaa. Kuva: Olli Riihitupa

 

”Hyvä, että pystyi heti pysymään liikkeessä”

Salaviinanpolttajat oli Hymyilevän miehen jälkeen Kuosmaselle tervetullut projekti. ”Tämä tulee hyvään hetkeen. Menestyneen esikoiselokuvan jälkeen paineet seuraavasta kasvavat, niin oli hyvä, että pystyi heti pysymään liikkeessä”, Kuosmanen toteaa.

Viime viikolla muun muassa Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa elokuvateattereihin saapunut Hymyilevä mies on poikinut ylistäviä arvioita paikallisissa medioissa. Yksi usein esiin nouseva kiitoksen aihe on J-P Passin upea mustavalkoinen kuvaus. Kuten muun muassa Manohla Dargis kirjoittaa New York Times –lehdessä, mustavalkoisuus toimii kuin aikakone siirtäen katsojan menneeseen, mutta että nykyään harvinainen tyyli tuntuu paradoksaalisesti tuoreelta eikä nostalgiselta (New York Times, 20.4.2017).

Kuosmanen-lahikuva

Salaviinanpolttajat-elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Kuosmanen. Kuva: Olli Riihitupa

Myös sunnuntaina Tampereella nähdyt elokuvat olivat Passin tyylikkäästi 16 milliselle filmille mustavalkoisena kuvaamia. Kuosmanen ei kuitenkaan aio takertua mustavalkoisuuteen vaan sanoo, että se oli ”näitten juttujen juttu”, ja että tärkeintä on kuvata aina sillä tyylillä, mikä milloinkin on paras. ”Tässä oli aika ilmeistä, että haluttiin tehdä elokuva mustavalkoisena”, Kuosmanen toteaa Salaviinanpolttajista.

Tampereella elokuva esitettiin digitaalisesti, mutta sitä tullaan näkemään myös filmiltä. Filmi on Kuosmasen mukaan leikattu Aki Kaurismäen tuotannolle lahjoittamalla filmipöydällä. ”Tästä tehtiin myös 16-millinen kopio, samalta filmiltä leikattu kuin mille se on kuvattu. Kun se on kääntöfilmiä, niin sen voi suoraan projisoida kuvaksi kankaalle”, Kuosmanen sanoo.

Ainakin Oberhausenin toukokuisilla lyhytelokuvafestivaaleilla Saksassa elokuva on tarkoitus esittää filmiltä. Myös Saksassa päästään nauttimaan elokuvasta live-musiikin ja –äänien kera: Oberhauseniin on Kuosmasen käsityksen mukaan lähtemässä sama porukka, joka Tampereellakin elokuvia säesti. ”Tämä on live-esitys, niin se on aina tietenkin hankalampi viedä. Mutta on sitä moneen paikkaan kyselty ja muutamaan paikkaan on jo sanottu lupaavastikin”, Kuosmanen kertoo tulevista kuvioista.

Tällä hetkellä Kuosmanen aikoo keskittyä seuraavan projektin kirjoittamiseen. ”Useitakin projekteja on vireillä, mutta mikä tulee sitten tehtyä, on tietenkin monen asian summa.”

Miia Outinen

Vaikuttava elokuva: Hyvästi Afrikka vie viestiä tasa-arvosta

Iiris Härmä ja YK:n väestörahaston Brysselin toimiston johtaja Sietske Steneker elokuvan esityksen jälkeisessä keskustelussa Euroopan parlamentissa 29.3.2017. Kuva Miguel Bueno.

Toronto, Tijuana, Kuala Lumpur, Zagreb, Peking, Ulan Bator, Nairobi… Iiris Härmän dokumenttielokuva Hyvästi Afrikka on kiertänyt maailmaa poikkeuksellisen laajasti. Elokuvan teemat ystävyydestä, tasa-arvosta ja globaalista kehityksestä ovat ajankohtaisia ympäri maailman. Suomalaisen Riitta Kujalan ja ugandalaisen Catherine Othienon tarinassa on esillä myös kulttuurien kohtaaminen, yhteiselo. Miten yhden elokuvantekijän visiosta syntyy niin monia liikuttava teos?

Elokuvan ensi-ilta oli yli kaksi vuotta sitten tammikuussa 2015 DocPointissa, ja festivaaleja on sittemmin kertynyt yli 50 suuresta Hot Docsista aina pienempiin festivaaleihin, joissa teemoina on esimerkiksi naistekijät, etnografinen elokuva tai lhbtq-vähemmistöt. Lisäksi se on ollut erikoisnäytöksissä mm. YK:n päämajassa New Yorkissa, Tarja Halosen kutsumana Harvardin yliopistossa ja viimeksi tänä keväänä EU:n parlamentin jäsenille suunnatussa vaikuttamisnäytöksessä Brysselissä.

Iiris Härmä ei ole kampanjavastaava tai kehitysyhteistyöaktivisti. Hän on elokuvantekijä. “Haluan tehdä jotain, minkä ihmiset näkevät, näyttää ne yhteiset kipupisteet. Ja se voi olla tukemassa päätöksentekoa ja yhteistä hyvää. Onhan ohjaajalla toki sitä idealismia, mutta se on sisäinen juttu. En halua tehdä julistavia elokuvia, tai tinkiä taiteellisuudesta.”

Yhteistyökumppanina elokuvassa oli pitkäikäinen kehitysyhteistyöjärjestö Solidaarisuus, mutta kuten Härmä toteaa: “Lähtökohtana ei todellakaan ollut tehdä mitään pr-videota jollekin järjestölle. Menin tutkimaan, mitä Ugandassa tapahtuu – ja se heidän työnsä olisi voinut näyttäytyä myös toisenlaisessa valossa.”

Tutkiminen onkin Härmän elokuvanteossa keskeistä. Hän käytti vuoden etsiessään kuvauskohdetta häntä kiinnostaneelle aiheelle, naisten voimaantumiselle. Härmä osallistui myös ulkoasiainministeriön järjestämälle, toimittajille suunnatulle Kehitysakatemia-kurssille, jonka aikana muun muassa käytiin Nepalissa tutustumassa käytännön kehitysyhteistyöhön.

Kuvausten lähtöpisteeksi muodostui Catherinen Cofcawe-järjestön seksuaalikasvatuskurssi uskonnollisille johtajille. Kurssilta yhdeksi päähenkilöksi nousi Daizy Kimbowa, monilapsisen perheen huoltaja, joka koki koulutuksessa heräämisen tasa-arvoajatteluun.

Koulutus sai Daizy Kimbowan ymmärtämään, miten välttämätöntä sukupuolten välinen tasa-arvo on.

Toisella kuvausmatkalla Riitta ja Catherine saivat syytekirjelmän – korkeat poliittiset tahon syyttivät heitä lesboiksi pyrkimyksenään vaikeuttaa Cofcawen työtä. Luottamus Härmään oli ehtinyt syntyä, joten hän pääsi kuvaamaan myös tätä naisille hyvin raskasta prosessia.

Yhteistyö aukaisee ovia

Elokuvan työstäminen syvensi Härmän ymmärrystä kehitysyhteistyöstä ja erityisesti siitä, että kestävimmät tulokset saadaan koulutuksella, tiedon jakamisella. Sitä työtä hän on tehnyt itsekin elokuvan valmistumisen jälkeen, yhdessä Solidaarisuuden kanssa.

“Pienillä järjestöillä ei ole mahdollista tukea taloudellisesti, mutta tuki voi olla muunlaista. Esimerkiksi markkinoinnissa voi yhdistää voimia, jos löytyy yhteinen tarina kerrottavaksi. Järjestöillä voi olla myös organisaatio, joka mahdollistaa hyvien erikoisnäytösten ja keskustelutilaisuuksien järjestämisen, puhujien löytämisen. Elokuvantekijällä sellaiseen menisi paljon aikaa. Mutta jos jollain järjestöllä on mahdollisuus tehdä sitä työtä ja saada myös oma äänensä kuuluviin, se on win-win-tilanne kaikille.”

Itse elokuvantekoon tai sisältöön järjestöllä ei ollut sanavaltaa. Härmä kuvaa Solidaarisuuden apua “oven aukaisemiseksi”. Tärkeää on, että kumppanuus on avointa ja sen rajat on selkeästi sovittu.

Härmä uskoo, että elokuvantekijät ovat tällä hetkellä tietoisempia vaikuttamistyön tärkeydestä ja mahdollisuuksista. Elokuva voi nostaa keskustelua tai olla päätöksenteon tukena, mutta vaikutukset ovat harvoin konkreettisia. Jos ihminen hetkeksi pysähtyy elokuvan äärelle ja kokee sen kautta jonkun tilanteen – vaikka sellaisen jossa ugandalaisessa maalaiskylässä nainen löytää itsensä – ehkä se voi esimerkiksi päättäjien kohdalla vaikuttaa rahan jakamiseen.”

Toisaalta erilaisiin yhteiskunnallisille tai poliittisille päättäjille suunnattuihin tilaisuuksiin saattaa tulla lähinnä asiaa jo kannattavia ihmisiä, mutta Härmä uskoo, että heillekin elokuva voi olla tärkeä motivaation ja viestin vahvistajana.

Dokumenttielokuvalla katsojaluvut elokuvateattereissa jäävät pieniksi. Yhteistyönäytökset keskustelutilaisuuksineen ovat työläitä, mutta voivat olla tekijöille tärkeitä: niissä pääsee usein kohtaamaan ihmisiä, joille elokuva on erityinen. “Se tuntui hyvin konkreettiselta, että on tehnyt jotain sellaista, jolla on merkitystä muille.”

Onko Hyvästi Afrikka -elokuvan kokemusten jälkeen vaikuttamistyö ollut kirkkaammin mielessä myös uusissa projekteissa? “Ei oikeastaan niin päin. Mitä opin tästä projektista, on yhteistyö. Me teemme todella yksin näitä elokuvia. Koin sen kivana voimanlähteenä, että minulla oli yhteistyökumppaneita tekemässä elokuvaa. Se auttaa sitä koko prosessia, projektien aukaiseminen ja kumppanien etsiminen avoimesti.”

Marjo Pipinen

Teheranin tähtitaivaan alta avaruuden kynnykselle – Mazdak Nassir CPH:LAB:ssa Kööpenhaminassa

Mazdak Nassirin ohjaama High Hopes (2007) voitti Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun pääpalkinnon vuonna 2008 alle 30 minuutin elokuvien sarjassa.

Elokuvantekijä Mazdak Nassir lähti Kööpenhaminaan CPH:DOX-festivaalin dokumenttityöpajaan ja palasi mukanaan idea tieteiselokuvaan. Iranissa syntyneen suomalaisen suunnitelmat ylittävät muutenkin elokuvien, maiden ja planeetan rajoja.

Mazdak Nassir sanoo, ettei hänen lapsuutensa Iranissa poikennut paljoakaan länsimaisten lasten elämästä. Kesällä mummolassa hän vietti öitä ulkona ja katseli haaveillen tähtitaivasta.

”Sodan takia katselimme tähtiä usein. Teherania pommitettiin ja ulkona oli turvallisempaa kuin sisällä talossa, joka olisi sortunut osuman sattuessa. Pimennysten takia tähdet erottuivat tosi hyvin. Liikkuvat valopisteet olivat lentokoneita ja niiden ampumia raketteja. Arvuuttelimme, mihin ne osuvat”, Nassir muistelee.

Nassir syntyi vuonna 1976, muutama vuosi ennen Iranin islamilaista vallankumousta. Sota Irakia vastaan syttyi 1980, vallankumousta seuraavana vuonna. Vaikka lapsuusmuistot sodan keskellä kuulostavat hurjilta, Nassir kertoo niitä lämpimästi.

Ja Nassirin muistot leikeistä tosiaan kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin länsimaisilla lapsilla. Pikku Mazdak leikki cowboyta ja haaveili ryhtyvänsä astronautiksi – tähtitaivaan innoittamana.

”Silloin astronautti oli yksi seikkailijan ja pioneerin rooli muiden joukossa. Halusin myös lentää. Mutta ne olivat romanttisia haaveita. Myöhemmin Turkissa unelmoin enimmäkseen koulunkäynnistä ja selviytymisestä”, Nassir toteaa.

Mutta haaveet taivaasta ja avaruudesta jäivät kytemään pitempään kuin cowboyn hommista.

Nassirin isä työskenteli keskuspankin jalokiviasiantuntijana. Siellä säilytettiin muun muassa shaahin kruunua. Niinpä hänellä oli väistämättä ollut pintapuolisia yhteyksiä shaahin hallintoon, mikä ei ollut hyväksi ajatollahin hallitsemana aikana.

Kun Mazdak Nassir oli yhdeksän, perhe pakeni sotaa ja isän uhkaavaksi käynyttä asemaa. Ensin he menivät Turkkiin, kuten syyrialaiset pakolaiset viime aikoina. Siellä Mazdak katsoi elokuvia. Vuonna 1990 Nassirit päätyivät kiintiöpakolaisina Jyväskylään.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Mazdak Nassir päätyi erinäisten vaiheiden jälkeen harjoittelijaksi Moon TV:lle. Siellä lapsuuden astronauttihaaveet alkoivat taas kyteä.

”Moon TV:llä näytettiin muun muassa Duudsoneita. Mietin, että eikö nuorisolle voisi tehdä jotain järkevämpää. Silloin sain idean ohjelmasta, jossa koulutettaisiin astronautteja. Mutta eihän sellaista silloin voinut Suomessa tehdä.”

”En missään nimessä ole hylännyt elokuvia. Niissä sydämeni lepää. Tämä on välietappi, jolla haluan kokeilla, olisiko toinen malli mahdollinen”, Nassir painottaa. Kuva: Milla Takala / Lehtikuva

Nassir opiskeli elokuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa. Ensimmäisessä opiskelijalyhärissä Pako (2006) etsittiin turvaa vainolta ja toisessa High Hopes (2007) haaveiltiin lentämisestä. Ensimmäinen ammattilaislyhäri Jalil (2009) kuvasi iranilaissyntyisen teinipojan kokemusta Itä-Helsingistä.

Nassir teki myös muita alan töitä, muun muassa näytteli elokuvissa ja televisiossa. Enimmillään hänellä oli vireillä 16 eri hanketta. Vuosien jälkeen freelancer-taiteilijan kapea ja epävarma elanto alkoi rassata – varsinkin kun ensimmäinen lapsi syntyi.

Nassir kertoi kaverilleen, fyysikko Kalle Vähä-Jaakkolalle ajatuksestaan astronautti-tv-sarjasta. Vuonna 2013 he perustivat yhtiön Cohu Experience, joka kehittää Space Nation -ohjelmaa ja puhelinsovellusta.

”En missään nimessä ole hylännyt elokuvia. Niissä sydämeni lepää. Tämä on välietappi, jolla haluan kokeilla, olisiko toinen malli mahdollinen”, Nassir painottaa.

Nyt välietapissa työskentelee parikymmentä ihmistä ja se tähtää maailmanlaajuiseksi hankkeeksi.

Ensimmäiseksi on tarkoitus kehittää puhelinsovellus, jonka kautta ihmiset voivat ottaa osaa harjoitusohjelmaan, jossa he suorittavat tehtäviä. Niiden on tarkoitus valmentaa heitä astronauttikoulutukseen. Ohjelmassa käytetään sekä lihaksia että aivoja.

”Se osallistujajoukko on Space Nation, avaruuskansa”, Nassir maalailee.

Toisessa vaiheessa parhaiten pärjänneistä valitaan osallistujat tv-ohjelmaan, jossa koulutus jatkuu vielä vakavammin. Lopulta paras pääsee avaruuteen. Muut voivat osallistua puhelinsovelluksen kautta kaikkiin vaiheisiin.

”Ei Neil Armstrongkaan mennyt Kuuhun yksin. Mukana oli valtavasti väkeä. Ja ensin vietiin ihminen ilmakehän rajalle, sitten kiertoradalle. Avaruusturismi etenee samalla tavalla vaiheittain”, Nassir sanoo.

Mutta vielä kaikki ovat tukevasti Maan pinnalla. Kukaan ei pysty viemään turistia avaruuteen, mutta moni kehittelee tekniikkaa. Muun muassa miljardöörien Elon Musk ja Jeff Bezos hankkeet tunnetaan laajalti.

”Tarkkaa aikaa ei voi sanoa, mutta vuoden 2018 lopussa tai vuonna 2019 se on mahdollista. Maailmalla testataan systeemejä koko ajan”, Nassir sanoo.

Cohu Experience keräsi joukkorahoituksella yli kolme miljoonaa euroa sovelluksen kehittämiseen. Kokonaisbudjetti on kuusi miljoonaa.

Hanke on iso. Suomalainen pitkä näytelmäelokuva tehdään keskimäärin 1,4 miljoonalla. Toisaalta Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan budjetti on vähän isompi, yli seitsemän miljoonaa.

Nassir kumppaneineen on arvioinut, että sovellus tarvitsisi maailmalta nelisen miljoonaa pelaajaa kannattaakseen. Suomessa kehitetyllä Angry Birdsillä oli enimmillään yli 200 miljoonaa pelaajaa.

Space Nation ei luultavasti vetoa ihan yhtä laajoihin massayleisöihin, mutta ei määrä tunnut mahdottomaltakaan. Nassir ei vähättele tavoitteiden mittakaavaa ja vaativuutta, mutta ei kuulosta ollenkaan säikkyvänkään isoja numeroita.

Nassirin pariksi valikoitui CPH:LAB:ssa Tanskassa asuva kanadalainen filosofian tutkija Alexander Wilson (vas.), joka on erikoistunut posthumanismiin.

”Suomalaisessa elokuvatuotannossa kuusi miljoonaa on iso raha, mutta maailmalla – varsinkaan Amerikassa – ei kovinkaan iso. Suomessa pelataan liian varman päälle, koska pelätään epäonnistumista”, Nassir sanoo.

Viimeisen vuoden Nassir on reissannut hankkeen parissa ahkerasti, myös Amerikassa, ja kiinnostusta on löytynyt. Talouslehti Forbes nosti Cohu Experiencen viime vuoden lopussa kymmenen kiinnostavimman eurooppalaisen start up -hankkeen joukkoon.

Jos Space Nation on Nassirille sivupolku elokuvien tekemisestä, niin CPH:DOX-festivaali maaliskuussa oli sivupolku siitä. Kööpenhaminan festivaali on noussut Euroopan dokumenttitapahtumien kärkikastiin Amsterdamin Idfan ja Leipzigin vanaveteen.

”Köpiksen pajoissa yhdistettiin tänä vuonna elokuvantekijöitä muiden alojen ihmisiin. CPH:LAB:sta soitettiin ja pyydettiin minua mukaan. Oikeastaan minulla ei olisi ollut aikaa, mutta en osaa sanoa ei kiinnostaville jutuille.”

Nassirin pariksi valikoitui Tanskassa asuva kanadalainen filosofian tutkija Alexander Wilson, joka on erikoistunut posthumanismiin. Siinä pyritään päivittämään humanistinen ideologia 2000-luvun todellisuuskäsityksen mukaiseksi.

”Oli jännää, kun minun filosofiani on lukiopohjalla ja Wilson on tutkijatohtori. Minua kiinnostaa transhumanismi, jossa ihminen kehittyy tieteen myötä. Haluan tietää, mitkä ovat ihmisen kulttuurin peruspilarit, jotka pysyvät, vaikka maailma muuttuu”, Nassir selittää.

Muutaman päivän keskustelujen perusteella Nassir ja Wilson tulivat siihen tulokseen, että paras tapa käsitellä teemoja olisi tieteiselokuva. Nyt sellaisen käsikirjoitus on sitten tekeillä. Ei kuulosta pieneltä suomalaiselta perusleffalta sekään.

”Aina kun joku nauraa epäuskoisesti hankkeilleni, se vahvistaa päättäväisyyttäni”, Nassir sanoo hilpeästi hymyillen.

Space Nation -sovellus on tarkoitus julkaista ensi syksynä. Mutta Mazdak Nassir ei ole se voittaja, joka pääsee avaruuteen. Harmittaako työskennellä, jotta joku muu pääsee toteuttamaan lapsuudenhaaveen?

”Totta kai avaruuteen pääseminen on ikuinen haaveeni. Uskon, että se toteutuukin vielä. 10–15 vuoden päästä avaruusturismi ei ole enää harvojen juttu. Sitten minäkin menen sinne. Siihen saakka olen kansalainen Space Nationissa.”

 

Harri Römpötti